Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 9 : Pakenija
Otava, 2003
Suom. Inkeri Tuomikoski
302 s.
Jälleen kerran suomenkielinen nimi on ranskalaista epämääräisempi: ranskaksi nimi kuuluu ”Albertine katosi”. Vanki päättyi Albertinen lähtöön kertojan luota, jossa tätä pidettiin käytännössä vankina, niin huolellisesti kertoja Albertinen elämää ja mahdollisuuksia rajoitti omien pelkojensa vuoksi. Mutta nyt Albertine on poissa ja kertojan mielenmaisema vinksahtaa taas täyskäännöksen. Vastahan hän oli päättänyt, ettei Albertinea halua laisinkaan, mutta nyt, kun Albertine on poissa, hän ei mitään muuta haluakaan kuin tämän takaisin.
Ollaan siis jälleen kerran täysin tervehenkisen parisuhdekuvauksen äärellä. Eikä siinä vielä kaikki: Albertinen poistuminen muuttuu pysyväksi, kun kertoja saa sähkeellä tiedon tämän tapaturmaisesta poismenosta. Tässä kohtaa viimeistään käsitys Albertinesta saa pyhimysmäisiä sävyjä. Toisaalta kertoja ei pysty antamaan asioiden olla, vaan yrittää kaivautua totuuteen Albertinen lesbolaisista taipumuksista utelemalla ja tiedustelemalla. Mitä tällä tiedolla sitten tekee? Se on hyvä kysymys.
Kirjan toisessa luvussa, ”Mademoiselle de Forcheville”, tutustutaan samannimiseen mademoiselleen, joka onkin kertojalle itse asiassa vanha tuttu, Swannin tytär Gilberte, joka on onnistunut jossain määrin jättämään taakseen hankalat sukujuurensa. Isän juutalaisuus, Odette-äidin puolimaailmallisuus – siinäpä pulmaa kerrassaan. Odetten uusi avioliitto, josta Forcheville-nimi Gilbertellekin järjestyy, on melkoinen etu. Tässä kohden Albertine saakin hieman jäädä, kun huomio keskittyy taas enemmän seurapiirien sutinoihin. Luvassa on kahdet häät ja kaikenlaista mielenkiintoista suhmurointia.
Pakenija oli, syystä tai toisesta, selvästi sujuvin kirja sarjassa. Sivut kääntyivät tavallista rivakammin. Ehkä olen jo tottunut Marcel Proustin kiemuraiseen kielenkäyttöön, ehkä se ei tässä teoksessa ollut niin kiemuraista, mutta joka tapauksessa Pakenija oli proustilaisella mittapuulla jopa helppolukuinen. Antoisa se edelleen on. Tapa, jolla Proust kuvaa päähenkilönsä pyristelyä tunteidensa ristivedossa ja surunsa syövereissä on huikeaa. Vaan eipä sillä: mitään suruaikaa ja Albertinen muistolle omistautumista on sinänsä turha odottaa, kertoja muun muassa palkkaa naisia tuntihotelleihin demonstroimaan itselleen, että miten sitä lesbistä rakkautta tarkalleen ottaen harjoitetaan.
Pakenija on toimituksellisesti hankala tapaus. Se ilmestyi Proustin kuoleman jälkeen, vailla Proustin viimeisiä muokkauksia ja korjauksia. Teoksesta on sittemmin ilmestynyt muutamia erilaisia versioita. Proustin sukulaisen kuoltua vuonna 1986, hänen jäämistöistään löytyi Proustin korjaama ja kommentoima vedos, joka tekee romaaniin pienen muutoksia ja poistaa noin 150 sivua. Näistä poistoista on väännetty peistä: pitäisikö niiden olla mukana vai ei? On ilmeisesti jotain näyttöä, että Proust olisi halunnut kirjoittaa vielä jatkoa, jossa nämä poistetut osat olisivat olleet mukana. En ole myöskään aivan varma, mihin editioon tämä suomennos perustuu. Alkuteoksen nimeäminen Albert disparueksi viittaisi vuonna 1987 ilmestyneeseen laitokseen, jossa poistot on tehty.
Tie Proustin parissa alkaa lähestyä päätöstään. Jäljellä on enää viimeinen osa, Jälleenlöydetty aika.
Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.