Kirjastosakkojen suhteellinen suuruus ja asiakkaat

On mielenkiintoista, miten eri tavalla asiakkaat suhtautuvat kirjastosakkoihin. Jotkut tulevat maksamaan jo 80 sentin maksua, toisille muutama euro on jo iso maksu, jota kauhistellen ja pahoitellen sännätään maksamaan. Jotkut heräävät vasta, kun kymmenen euroa tulee täyteen ja lainauskielto astuu voimaan. Sittenkin on niitä, jotka maksavat koko potin kerralla ja niitä, jotka huolellisesti maksavat tasan niin paljon, että summaksi jää 9,90 euroa ja lainauskielto poistuu.

Sitten on niitä, joilla on monta kymppiä tai pahimmillaan monta sataa euroa maksettavanaan. Kurssikirjoista kertyy äkkiä isoja summia, niistä kun rankaistaan 80 senttiä päivässä. Sakko on iso, mutta välttämätön: muuten kurssikirjat eivät palautuisi ajoissa, kun kipu maksaa on pienempi kuin tarve lukea tenttiin. Ja sehän onkin sitten jo ihan eri ongelma, jos ja kun kurssikirjoja ei riitä kaikille niitä tarvitseville.

Mutta luulisi pännivän, jos kirjastosakkoja on kymmeniäkin euroja, puhumattakaan sadoista. Ne kun ovat aina kaikki suoraa seurausta omasta tyhmyydestä. Tampereellakin uusimismahdollisuuksia on niin paljon, ettei pitäisi ainakaan siitä olla kiinni.

Loppuun vielä sekalaisia lievän ärsytyksen tai ihmetyksen aiheuttajia kirjaston asiakaspalvelutyössä:

Kuiskaajat – tiskillä asioitaessa kannattaa puhua niin lujaa, että asiakaspalvelija kuulee, muuten ei palvelua saa. Kuten ehkä huomata saattaa, kirjastossa ei lainaustiskin tuntumassa itse asiassa ole erityisen hiljaista. Nutturapäinen kirjastonhoitaja ei tule hyssyttelemään, jos puhuu ääneen. Kuiskaajat ja mutisijat ovat itse asiassa pahempia kuin mykät: jos asiakas ei puhu pihaustakaan ja lyö vain kortin tiskiin, kyse on varauksenhakijasta.

Epäselvät ulkomaalaiset – nämä eivät kuiskaa, mutta puhuvat englantia joko huonosti tai niin ihmeellisellä aksentilla (tai sekä että), ettei asiakaspalvelijaparka ymmärrä lainkaan, mitä he haluavat. Epäselvyyteen puheessa yhdistyy myös hämmentävän usein kummalliset tarpeet, joita olisi vaikea ymmärtää suomeksikaan. Enemmistö ulkomaalaisista osaa onneksi englantia riittävän hyvin. Lisäksi ulkomaalaiset ovat usein mukavia.

Kortinkaivelijat – ihmisillä on nykyään valtavasti muovikortteja, mistä seuraa se, ettei kirjastokortti löydy lompakosta korttipaljouden keskeltä heti. Sitäpä suuremmalla syyllä se kannattaisikin kaivaa esiin jo ennen tiskille tulemista, vink vink. Säästyisi aikaa muiltakin asiakkailta.

Ihmettelijät – näitä piisaa: voiko tähän maksaa sakkoja, saako tästä varaukset, voiko tähän palauttaa, voiko tästä lainata? Näissä asiakkaissa kiusallisinta on palava halu vastata jotain näpsäkkää Al Jaffeen tyyliin.

Maksuista röpöttäjät – onhan se kauheaa, jos kirja on viikon myöhässä ja nyt siitä halutaankin jo yli viisi euroa sakkoja. Yllätyksiltä vain välttyisi, jos perehtyisi kirjaston sääntöihin edes niiden maksujen ja laina-aikojen verran. Kirjaston sakot ovat myös huolella harkitut ja kohtuulliset, vaikka asiakkaat olisivatkin mitä mieltä tahansa.

Varauksenhakijat – varauksia säilytetään hyllyssä varaajan nimen mukaan järjestyksessä. Virkailija tarkistaa asiakkaan kortilta nimen ja varaustilanteen ja hakee sitten kirjan hyllystä. Asiallinen asiakas antaa kortin ja sanoo "minulle on varaus". Toisenlainen asiakas taas sanoo "olis se Virtasen kirja varauksessa". Pari kertaa olen saanut ihmeellisen pieniä paperilappusia, joihin on kirjoitettu varatun kirjan nimi. "Antaisitteko kortin, kiitos".

Pahanhajuiset asiakkaat – intialaisilla on outoja hajusteita. Länsimaiset parfyymit tekevät nekin häijyä liikaa käytettynä ja ennen sisääntuloa tupakkia poltelleet tunnistaa myös heti. Rehellinen paskanhaju se vasta paha onkin. Onneksi vakioasiakkaissa ei ole kuin pari pahanhajuista tapausta.

Ettei juttu menisi ihan negatiiviseksi, listataan nyt kivojakin:

Mukavat vakioasiakkaat – aktiiviset kirjastonkäyttäjät tietävät miten homma toimii. Näistä tietää lisäksi usein etukäteen, mitä on tulossa.

Palvelusta positiivisesti yllättyvät – ai teillä voi tehdä näinkin? Menevät hieman samaan sarjaan kuin muutkin, jotka eivät kirjaston käytäntöihin ole perehtyneet, mutta nämä ovat missanneet jotain itselleen edullista. Sehän on aina kivaa. Kolmen päivän armonaika sakoissa on vähän mainostettuna monelle kiva ylläri.

Muuten vain ystävälliset – näitäkin riittää. Useimmat asiakkaat ovat ihan ok. Useimmat yllä listattuja ryhmiä edustavista asiakkaista on enemmän ihmeellisiä kuin ärsyttäviä. Useimmat ärsyttävistä ovat vähemmän ärsyttäviä.

Työsuhde katkolla ja jatkolla

Työsuhteistani toinen jatkuu ensi vuonna ainakin tammikuun ajan, mutta toinen loppuu vuodenvaihteeseen. Kortistohomma saa jäädä, mikä on vähän harmi, sillä se on helpompaa ja paremmin palkattua. Lainaustiskillä saa vähemmän palkkaa vaativammasta työstä. Parempi kuitenkin sekin kun ei mitään, ja osa-aikaiseksi päätyminen tekee tietysti hyvää opinnoille. Graduseminaari, täältä tullaan!

Vaan täytyy kyllä vähän ihmetellä kirjaston lyhytjänteisyyttä. Nytkin saan lainaustiskihommaan jatkosopimuksen vain tammikuulle. Jatkoa voisi kuvitella tulevan, mutta se selviää vasta tammikuussa. Ei ole juhlaa tämä akateemisen pätkätyöläisen elämä, ei.

Kirjastontädeistä

Isosisko kommentoi taannoista kirjoitustani kirjastoista. Jemory innostui taas tahollaan puolustamaan tätejä. Lainaukset tässä siis Jemorylta.

Ja joo, ei minulla mitään tätejä vastaan ole. Kun Saari närkästyneenä ilmoittaa, ettei hän ole mikään täti, vaan korkeasti koulutettu ammattilainen, hän samalla väittää, ettei tädin käsitteeseen mahdu ajatus korkeasta koulutuksesta, tädin asema ei voi olla merkittävä, eikä ammatillisesti arvostettu. – niin no, minun mielestäni kaikkien (naispuolisten) kirjaston työntekijöiden kutsuminen yhteisellä nimikkeellä kirjastotäti on vähättelevää. On kirjastotäti tietysti kivempi kuin vaikkapa sosiaalitantta, mutta jossain mielessä kyllä samaa sarjaa.

Riippuu tietysti siitä miten sitä käyttää. Lapsille kirjastotäti on toki mainio nimike, jossa täti-sanan positiiviset mielleyhtymät nousevat pintaan kivasti. Mikäpä siinä. Mutta jos kirjaston työntekijät ovat aikuiselle asiakkaalle vain kirjastotätejä, ollaan minun mielestäni vähän hukassa. (Eikä se Hännikäisenkaan kirjastotäti-heitto nyt niin paha ollut, vaan korostui kirjoituksen muuten nostattaman närkästyksen ohessa.)

Ja kun ensi kerralla katsot kirjastossa ympärillesi, niin eikös tiskin takana usein olekin keski-ikäinen nainen. Täti. Tällaisen mielikuvan vahvistaminen onkin paras tapa saada myös miehet kiinnostumaan alasta ja informaatiotutkimusta opiskeltuaan valitsemaan kirjastot yritysmaailman sijasta. Lisää sedittelyä kirjastoihin!

Humanisti vöyhkää

Huomasinpa tänään noin reilu kuukausi sitten Ylioppilaslehdessä kirjoitetun typeriä. Särkekää lainauskoneet on Kerberos-lehden päätoimittajan Timo Hännikäisen debiili luddiittihengen ylistys, joka osuu niin ohi maalin ettei saata uskoa.

Yksi lause kertoo jo paljon: Kirjastonhoitajat sanovat, että uusi tekniikka säästää heidän aikaansa, mutta todellisuudessa se tekee heidät työttömiksi. – tällä väläyksellään Hännikäinen osoittaa, ettei ymmärrä kirjastotyöstä mitään. Ihan vinkiksi voin mainita, etteivät maisteritasoiset kirjastonhoitajat todellakaan joudu työttömiksi lainausautomaattien tieltä. Kirjastonhoitajaa ei kone korvaa.

Kerrotaan nyt muillekin: kirjojen piippaaminen tiskillä on työtä, jota esimerkiksi Tampereen yliopiston kirjastossa tekevät a) tuntityöläiset, kuten minä – alan opiskelijoita, keräämässä työkokemusta saadakseen isona oikeita töitä, b) lainaustoimistoon palkattu työvoima – pääasiassa kirjastosihteereitä, joka ei ole maisteritasoinen virka ja c) muusta henkilökunnasta pääasiassa amanuenssit. Näistä ryhmä a tekee ehdottomasti valtaosan päivystystyöstä, yleensä 20 tuntia viikossa kukin. Muut tekevät merkittävästi vähemmän päivystystä, kaksi tai korkeintaan neljä tuntia viikossa, koska heillä on muitakin töitä.

Kirjastonhoitajatkin päivystävät, mutta pääasiassa käsikirjaston neuvonnassa, jossa annetaan tiedonhakuun liittyvää opastusta. Lainausautomaattien lisääminen ei siis tee yhtään kirjastonhoitajaa työttömäksi, lainausautomaatti kun ei neuvo hädissään olevalle asiakkaalle sitä, mistä löytyy kirja, joka kertoo Udmurtian kansantuotteen kehityksestä 80-luvulla. Palveleva kirjastonhoitaja sen sijaan kertoo.

Sitä paitsi, kirjojen lainaaminen asiakkaille on melkoinen riesa, jos totta puhutaan. Minä ainakin olisin hyvin tyytyväinen, jos pelkästään kirjoja lainaavat asiakkaat käyttäisivät koneita – voisi vaikka keskittyä palvelemaan niitä asiakkaita, joilla on mielenkiintoisempia ongelmia. Odotan ilolla sitä päivää, että varausten noutaminen saadaan automatisoitua. Tottahan toki se tietää tuntilaisten menoa lainaustiskiltä, mikä on kenties vähän kurjaa työkokemusta keräävien opiskelijoiden kannalta, mutta niistä työntekijöistä säästyneillä rahoilla voidaan sitten hankkia vaikkapa niitä kirjoja.

Lisää Hännikäisen neronleimauksia: Vielä lapsuudessani vallinnut kortistointijärjestelmä oli erinomainen. Niinpä niin. Kortisto on toki nerokas, paitsi että sieltä hakeminen on vaivalloista ja hidasta, kortit menevät helposti epäjärjestykseen ja tietojen muuttaminen on erittäin työlästä. Tätä voidaan verrata nykyaikaiseen tietokantaan, josta hakeminen onnistuu todella nopeasti ja helposti, tiedot pysyvät siivossa järjestyksessä ja niiden muokkaaminenkin on todella helppoa. En usko, että löytyy kirjastonhoitajaa, joka ihan oikeasti kaipaisi kortistoja takaisin. Kortisto oli oikeasti nerokas keksintö verrattuna edeltäjäänsä eli kirjamuotoisiin luetteloihin, joka palveli hyvin aikansa, mutta sen aika on auttamatta ohi.

Mutta maailma on jo kauan ollut valmis. Olisit sitten syntynyt pärevalon aikaan. Hännikäisen kirjoituksen kaltaisten mielipiteiden jälkeen jaksaa ymmärtää, minkä vuoksi tieteilijät inhoavat humanisteja – kuinka joku voikin kirjoittaa tällaista mitäänymmärtämätöntä roskaa? Tekniikka kehittyy ja sitä on voitava hyödyntää ihmisten iloksi. Hyvää tarkoittavat mutta todellisuudessa vahinkoa tekevät luddiitit seisovat kehityksen tiellä ihannoiden vanhoja aikoja, joissa ei ole paljoakaan ihannoitavaa.

Todellisena kirjastojen ystävänä Hännikäinen arvostaisi kirjastonhoitajien työnkuvaa mielekkäämpään suuntaan kehittäviä ja tiedonlähteille pääsyä helpottavia tietojärjestelmiä, ihmisiltä vaivalloista rutiinityötä poistavia koneita ja ennen kaikkea sitä valtavaa tiedon paljoutta, joka nykyaikaisilla tieteilijöillä – jopa humanisteilla – on käytössään. Elektroniset lehdet ovat laajentaneet kirjastojen tarjoamia valikoimia ja tehneet tiedon hakemisen entistä helpommaksi. On vaikea nähdä siinä mitään pahaa.

Ennen kaikkea toivoisin, että kaikki hyväätarkoittavat kirjastojen ystävät aloittaisivat ottamalla selvää, mitä kirjastoissa tehtävä työ ihan oikeasti on. Kirjastonhoitajan työ kun on jotain aivan muuta kuin kirjojen piippaamista. Kirjat eivät vain ilmesty hyllylle: ne täytyy valita, tilata, saapumisvalvoa, luetteloida, sisällönkuvailla, tarroittaa ja hyllyttää. Jonkun pitää myös ylläpitää kirjaston tietokantaa. Eri vaiheita tekee siis vähintään seitsemän eri ihmistä – siihen niitä kirjastonhoitajia tarvitaan, ei lainaamiseen. Olisi suorastaan arvokkaiden resurssien tuhlaamista pitää kirjastonhoitajat piippaamassa kirjoja, kun työ kerran vähemmälläkin koulutuksella onnistuu. Samoin hyllyttäminen – sitäkin tekevät pääasiassa sivarit ja erilaiset työllistämisrahaihmiset, eivät suinkaan kirjastonhoitajat.

Ennen kaikkea, todellinen kirjastonystävä ei käyttäisi väheksyvän sävyistä "kirjastontäti"-nimikettä. Minä en sitten isona ole mikään täti, vaan korkeasti koulutettu ammattilainen, jota tulee kunnioittaa. Tällainen "kirjastonystävän" kirjoitus on töykeä loukkaus, joka pistää pahasti vihaiseksi.

Työllistymistä ja tyhmyyttä kirjastossa

Työllistyimme. Johanna sai kahden vuoden työsopimuksen osa-aikaisena ja määräaikaisena kirjastosihteerin sijaisena. Sama työ kuin ennenkin, mutta pariksi vuodeksi ja korotetulla palkkaluokalla. Siisti juttu. Minua taas työllistettiin loppuvuodeksi kokopäiväisesti, sekin on kerrassaan mainio juttu. Ehkäpä saan jo ensi vuonna raavittua rahat kokoon Essenin lautapelimessuja varten. Tänä vuonna, kuuten viimeksikin, luetaan vain muiden matkakertomuksia.

Tyhmyys taas henkilöityy ÄKT:n Arto Alaspäähän, jonka uusimpiin neronleimauksiin kuuluu syyttää kirjastoja huonosta levymyynnistä. Ratkaisuiksi tarjotaan puolentoista vuoden karenssia tai korvausta jokaisesta lainauskerrasta. Alaspää saa minun puolestani tulla sitten selittämään uutuuslevyä hakevalle asiakkaalle että levyn saa vasta puolentoista vuoden kuluttua. Säästyisiväthän siinä kyllä kirjastojen rahat, kun kaikkia päivänhittejä ei tarvitsisi välttämättä edes hankkia – puolessatoista vuodessa ehtii moni levy jo vanhentua.

Maksu, noh, siinä on vain se ongelma, että jonkun on se maksettava. Asiakkaat eivät maksa – eivät halua enkä antaisi muutenkaan, maksuttomasta kirjastosta ei luovuta – eikä kirjastoillakaan ole yhtään ylimääräistä, mistä maksaa. Jos ÄKT maksaa, asiaa voidaan harkita…