Kategoria: Elokuvat ja tv

Jännittävä reinkarnaatioelokuva Birth muistutti monin tavoin Tyttöä ja helmikorvakorua: pääosassa on hyvä naisnäyttelijä (Nicole Kidman on mainio, ja lyhythiuksisena aika ovelasti nätti), elokuva on kauniisti kuvattu, mutta sisältö ei lopulta täysin vakuuta.

Pidin tarinasta, kyllä, ja kuvaus oli huippuluokkaa. Elokuva oli taiteellisilta arvoiltaan erinomainen; musiikkiakin käytettiin kerrassaan hienosti. Tunnelma oli kuitenkin hieman liian viipyilevä ja hidas. Vähän vauhdikkaampi elokuva olisi saanut olla minun mielestäni. Tuskin katson siis toiste; kertakatsomisen elokuva kuitenkin ansaitsi hyvin.

Jo Kuolleiden aamunkoitto oli hyvä (uusioversio, ei Romeron alkuperäinen), mutta Kuolleiden valtakunta oli jotain todella komeaa.

Tällä kertaa kuolleet ovat vallanneet koko maailman. Ihmiset asuvat tiukkaan aidatuissa kaupungeissa, joissa eliitti elää kuten ennenkin ja lopuille jää slummit. Sotilaat ja sähköaidat pitävät kuolleet loitolla. Yhteiskunnallinen viesti ei jää epäselväksi.

Vaan vähätpä siitä, kun tiedossa on vauhdikasta toimintaa. Kuolleita pistetään kappaleiksi mitä mielikuvituksellisemmin tavoin. Onneksi tilanne on tasoissa: kuolleillekin on annettu persoonallisuutta ja jopa ripaus älyä.

Muutenkin elokuva loisti monella osa-alueella. Päähenkilöryhmä varsinkin oli huomattavasti tavanomaista parempi. Pahimmat kliseet väisteltiin, mikä sai elokuvan vaikuttamaan suorastaan tuoreelta. Lisäksi elokuvassa ei ollut ensimmäistäkään sankarillisen typerää koiranpelastusoperaatiota!

Mitä toimintaelokuviin tulee (mitään kauhuahan tämä ei varsinaisesti ollut), Kuolleiden valtakunta on parasta a-ryhmää.

Mielenkiintoista, kuinka Julia Roberts on Closer – Iholla -elokuvan naispääosassa. Minun mielestäni Natalie Portmanin roolihahmo on selkeästi tärkeämmässä osassa elokuvassa ja muutkin tuntuvat olevan samaa mieltä: Portman sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden ja Golden Globen. Julia Roberts on kuitenkin suurempi tähti ja siksi sivuosallaan pääosassa.

Elokuva oli yhtä nokkelaa sanailua. Vuoropuheluissa oli kieltämättä parhaimmillaan miellyttävää terää, toisaalta niitä vaivasi vahva epäuskottavuuden tunne. Ei kukaan puhu oikeasti noin (kukaan ei osaisi keksiä sellaista määrää napakoita vastauksia oikeassa keskustelussa).

Tietty vieraus ja tarttumapinnan puute häiritsi muutenkin. Neljän päähenkilön välinen piirileikki tuntui turhanpäiväiseltä, tyhjältä. Miksi elokuvan henkilöt toimivat kuten toimivat? En saata ymmärtää.

Onneksi elokuva oli sentään paikoin hauska, joten sen parissa ei aivan pitkästynyt kuin hetkittäin. Terävä dialogi vaipui välillä tympeäksi jankkaamiseksi, jossa ei ole mitään mieltä. Se sentään selvisi, että Lontoossa on hieno akvaario, joka täytyy käydä ehdottomasti katsastamassa joskus.

Kauhuelokuvistaan tunnetun Wes Cravenin debyyttiohjaus Last House on the Left perustuu mielenkiintoista kyllä Ingmar Bergmanin elokuvaan Neidonlähde. Bergmanin teosta en ole nähnyt, joten en pääse vertailemaan, mutta veikkaan, ettei elokuvilla valtavasti yhteistä ole.

Tarinaltaan Last House on the Left (tyhmä suomentamaton nimi, pah) on varsin perinteikästä urbaanilegendojen moraalisaarnaosastoa. Nuori tyttö tekee tuhmia, nuori tyttö saa ansionsa mukaan ja vähän päälle. Viinanjuonti, rintaliivittömyys (elokuva on vuodelta 1972 ja siltä näyttää) ja huumeidenkäyttö johtavat julmaan kuolemaan.

Jossain vaiheessa tunnelmaltaan ahdistavan oloinen leffa muuttuu komedialliseksi splatteriksi. Tasapainottelu ahdistuksen ja komediallisten elementtien välillä ei täysin toimi, sanoisin, ja välillä leffa juuttuu hieman harhailemaan. Elokuvaa onkin vaikea suositella muuten kuin mielenkiintoisena kuriositeettina Cravenin uran kehityksestä kiinnostuneille.

Viikonloppuna katseltiin taas vaihteeksi elokuvia. Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja houkutti jo teattereissa, mutta jäi silloin väliin. Virhe korjattiin oitis, kun elokuva tuli tarjolle.

Tykkäsin, kovastikin! Johanna ihastui elokuvaan selvästi vähemmän, mutta minua juonen outoudet eivät haitanneet. Elokuvan kerrassaan hurmaava estetiikka lumosi minut täysin, enkä ehtinyt murehtia juonta. Jim Carrey loisti eksentrisenä kreivi Olafina ja pääosalapsetkin olivat kerrassaan hyviä.

Juoni oli kieltämättä outo ja normaalijärjen logiikalla kummallinen. Tietyn satufiltterin läpi se oli sen sijaan ihan järkeenkäypä, vaikka joitain juttuja jäikin vähän auki (kuten esimerkiksi niiden kaukoputkien merkitys). Varasin joka tapauksessa oitis ensimmäisen Lemony Snicket -kirjan kirjastosta, mieleni tekee tutustua tarkemmin.

Constantinen odoteltiin jotain Hellboyn tyyppistä: kevyttä toimintaviihdettä okkultismivirityksin. Ja pah. Keanu Reeves oli surkea, kuten oletimme, eikä elokuvaa muukaan pelastanut. Alku oli hidas, vasta joskus tunnin kohdalla alkoi tapahtua – tällaisen elokuvan pitäisi minun mielestäni kuitenkin imaista mukaansa heti, eikä vasta tunnin päästä. Juoni oli muutenkin melkoista huttua, kuten suurin osa elokuvasta muutenkin. Tämä kannattaa jättää suosiolla väliin.