Kategoria: Elokuvat ja tv

War of the Worlds, kesäleffojen suurjärkäle, on nyt nähty. Se ajoi asiansa: Plevnan ykkössali jylisi maailmojen sodan tahdissa. Jättiläisrobotit olivat tosiaan isoja ja jykeviä.

Ei se nyt sittenkään mikään mestariteos ollut. Tom Cruise on nuiva tyyppi, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Elokuvan juonikin oli melkoista höttöä; jossain puolivälin paikkeilla mentiin tietyn rajan yli. Siihen asti elokuva oli hyvinkin vakuuttava, mutta loppu oli kehnompaa tavaraa.

Juonessa oli jokunen aukko, mutta se ei sinänsä yllätä. Pahin puute oli välttämätön Hollywood-lopetus; elokuvaan olisi minun mielestäni sopinut vähän toisenlainen loppu (katkeran toiveikas).

Mutta herranen aika ne robotit olivat hienoja ja hyökkäys vaikuttava!

Zach Braffin yhden miehen elokuva Garden State (Braff on kirjoittanut ja ohjannut elokuvan ja esittää pääosan) oli kerrassaan leppoisaa sunnuntaikatseltavaa. Paljon on Natalie Portmanin ansiota: tämän rooli Samina on elokuvan parasta antia. Hyväntuulista, omaperäistä ja kenties romanttistakin elokuvaa kaipaaville Garden State on oivallinen valinta.

Juhannus meni rauhallisesti koti- ja mökkioloissa, kuten yleensä – meilläpäin ei suuremmin juhlita. TV:n kehnon tarjonnan vuoksi katselimme sen sijaan useamman elokuvan:

Nousukausi oli hauska. Idea oli astetta mutkikkaampi kuin olimme odottaneet, mikä oli ihan myönteinen yllätys. Tuloksena oli ihan kelpo komedia, mutta mitäpä muuta sitä noinkin mainiolta näyttelijäkaartilta odottaisi. Pienenä toiveena tosin suomalaisiin elokuviin soisi hieman enemmän näyttelijöitä: Kari-Pekka Toivonenkin on noin joka leffassa.

Willardin idea rottien kanssa viihtyvästä miehestä vaikutti hyvältä, mutta valitettavasti leffa ei oikein toiminut. Yritystä oli ja suorituskin vähän sinne päin, mutta pahimmaksi ongelmaksi jäi lopulta tylsyys ja toisaalta juonen itsestäänselvyys. Elokuva oli sitä paitsi sisältönsä kiinnostavuuteen nähden auttamatta liian pitkä. Aiheesta olisi saanut ihan kivan 45-minuuttisen tv-ohjelman. Elokuva on näemmä uudelleenfilmatisointi aikaisemmasta, olisiko se sitten parempi, tiedäpä tuota.

Gothika oli merkittävästi odotettua parempi. Kauhuelokuvanhan on tarkoitus pelottaa: siinä Gothika onnistui ihan kohtuullisesti, joskin hieman helpoimman kautta säikytellen. Juoni oli kuitenkin sellaista huttua, jota ei pahemmin kannata tarkastella: vilauskin juonen suuntaan riittää kaatamaan hommasta kaiken järjen. Nimikin on kehno: Gothika ei kerro mistään mitään, eikä liity mitenkään mihinkään. Not Alone olisi ollut osuvampi (joskin melko varmasti jo käytössä). Tunnelmaltaan leffa oli kuitenkin ihan ok, ehkä se riittää.

Napoleon Dynamite oli Johannan löytö, ja kerrassaan erinomainen olikin. Tästäkin on muuten niminapinaa: leffan suomenkielinen nimi on Dynamiitti Napoleon. Miksi? Napoleon Dynamite kun on leffan päähenkilön nimi. Oli miten oli, kyseessä oli herkullisen omituinen high school -leffa (tavallaan tästä tulee mieleen Ghost World). Jo elokuvan sijoittaminen aikaan on yllättävän vaikeaa; nykyaikaa, kyllä, mutta jonkun ihmeellisen retrovääristymän läpi. Jokseenkin surrealiset henkilöhahmot ajavat joka tapauksessa tätä elokuvaa eteenpäin, juonella on vähemmän merkitystä. Henkilögalleria on maukas ja dialogi ratkiriemukasta. Suosittelen, oudomman huumorin ystäville.

Eilisen elokuvasessio alkoi South Parkin tekijöiden Team America: World Police -leffalla. Myrskylintujen tyyliin marioneteilla toteutettu toimintapätkä irvaili … niin, mille? Ainakin Amerikan maailmanpolisoinnille, mutta pilkan varsinaisena kohteena taisi sittenkin olla Hollywood.

Huumori ei juuri purrut. Ihan hauskaa, joo, mutta liian tyhmää. Aiheesta olisi saanut paremmankin elokuvan. South Park -leffa osoitti, että tekijät pystyisivät parempaankin. Tällaisenaan elokuvan parasta antia olivat hyvät biisit, joihin tiivistyivätkin elokuvan parhaat vitsit.

Toinen elokuvamme oli yllättävämpi valinta ja teki todella suuren vaikutuksen laadullaan. Dead Birds kertoo Amerikan sisällissodan aikaisesta rosvokoplasta, jotka ryöstävät pankin ja piiloutuvat autiolle plantaasille yöksi ennen suuntaamista Meksikoon. Kuten arvata saattaa, matka ei seuraavana aamuna jatku.

Elokuvan tunnelma on erittäin ahdistava. Tyylikäs ranskalaistyylinen maalaistalo on todella vaikuttava ympäristö ja täynnä tunnelmaa. Elokuva on karmiva, sen verran rauhallisesti kauhua viritellään. Sisällissodan kaoottinen kuohunta on todella hyvä tausta kauhuelokuvalle, kas kun kukaan ei ole aiemmin keksinyt. Erikoinen ratkaisu erottuu ja toimii erittäin hyvin.

Lopulta kaikki saa vielä sopivan selityksen, juoni ei jätä avoimia kysymyksiä. Jos jää epäselvyyksiä, ohjaaja Alex Turnerin sivuilta löytyy linkki Dead Birds Movie Field Guideen, jonka selitykset vastasivat hyvin pitkälle saamaani käsitystä. Lienee selvää, ettei opasta kannata lukea ennen elokuvan katsomista.

Dead Birds oli todellinen yllättäjä. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan. Japanilaisten kauhuelokuvien ystävät saanevat tästä ihan hyvän kauhuelämyksen, me ainakin pidimme kovasti.

Oli Renny Harlinista ja tämän urasta mitä mieltä tahansa, Deep Blue Sea on joka tapauksessa käypäinen toimintapätkä. Tämän näimme elokuvateatterissa, sen kummemmin suunnittelematta (minkä seurauksena istuimme Plevnan ykkössalin eturivissä), ja juutuimme vielä eilen sohvalle kertaamaan.

Ei paha, ei paha. On niitä huonompia toimintaelokuvia nähty. Sitä paitsi, Samuel L. Jacksonin hahmon kuolema on ihan top-10-osastoa, koskaan. Harlinin Suomi-tavaramerkkikin jaksaa aina lämmittää.