Kategoria: Elokuvat ja tv

Vähän menee käänteisessä järjestyksessä, mutta menkööt. Blondin kosto 2 katseltiin joskus kuukausi sitten, nyt oli vuorossa telkkarista tullut alkuperäinen Blondin kosto. Samaa pinkkiä huttuahan se oli kuin kakkonenkin, mutta Johanna (ja terve järki) oli oikeassa: ykkönen on kakkosta jonkin verran parempi (tähän väliin kuuluisi kai luetella edeltäjiänsä parempia jatko-osia, mutta annetaanpa sen kuitenkin olla). Reese Witherspoon oli tälläkin kertaa koko elokuvan pelastava tekijä, huonommalla pääosanesittäjällä Blondin kosto olisi lässähtänyt pahasti. Kelvollista viihdettä, kaikin puolin.

Pitkä pimeä talvi vaikutti varsin kiinnostavalta elokuvalta: päähenkilönä on pienessä syrjäkylässä asuva sarjamurhaaja, jonka viimeisin murha paljastuu ennen aikojaan. Lupaava idea jäi vain pahasti puolitiehen. Ensinnäkin: Dexter Miles ei ole mikään Hannibal Lecter ja Malcom McDowell ei ole Anthony Hopkins. Elokuvan vakavin puute oli sen mitäänsanomaton tylsyys. Henkilöt olivat joko ärsyttäviä idiootteja tai muuten vain tympeitä.

Elokuvan loppu oli sentään jollain tapaa yllätyksellinen, mutta toisaalta silti melkoinen pettymys. Huono poliisityö oli senkin takana: ei ihme, jos rikokset eivät selviä, kun kaikki poliisit ovat itsepäisiä ja ylimielisiä idiootteja.

Huono käsikirjoitus, keskinkertaiset näyttelijät, taidoton ohjaaja – eipä tuollaisista aineksista saa oikein mitään irti. Saapa olla viimeinen kerta, kun vuokraamme jonkun tuntemattoman elokuvan, jota edes joku jossain ei ole kehunut.

Lauantain elokuvaillan alkuperäinen suunnitelma oli teatterielokuvaa eli Kukkia ja sidontaa. Se jäi nyt myöhemmäksi, sen sijaan tyydyimme videovuokraamon tarjontaan. Mukaan tarttui kaksi varsin erityyppistä jännityselokuvaa, vaan ovat kyllä kovin erityyppisten ohjaajien käsialaakin.

Jane Campionin Kuka pelkää pimeää on tiivistetty IMDB:ssä jonkun satunnaisen käyttäjän toimesta tylysti Heap of shite. Arvio ei mene pahasti metsään, sillä elokuva oli vakavasti huono. Taiteellinen puoli oli sinänsä ihan kunnossa. Elokuvassa on käytetty ihan tyylikkäitä tehokeinoja, kuten oudosti osittain epätarkkaa kuvaa. Kerran jopa huojuva käsivarakamera toimi. Valitettavasti elokuvan juoni oli lähinnä käsittämätön. Viihdettä Kuka pelkää pimeää ei ollut.

Clint Eastwood ei lupaa hyvää, mutta kehuttu Menneisyyden ote oli kyllä kehujensa arvoinen. Elokuva kertoo kolmesta lapsuudenystävästä, jotka päätyvät taas yhteen, kun yksi kolmikosta menettää tyttärensä traagisesti. Toinen on poliisi, joka tutkii tapausta ja kolmas on muuten vain epäilyttävä (ja syystä). Kaikilla on synkät salaisuutensa, luonnollisesti. Hyvät näyttelijät (Sean Penn, Tim Robbins ja Kevin Bacon kolmikkona, Penn ja Robbins voittivat Oscarit suorituksistaan – etenkin Robbins ansaitsi omansa täysin). Elokuva jättää pohtimaan, kuinka paljon yksi tapahtuma voi vaikuttaa elämään – entä jos osat olisivat vaihtuneet? Menneisyyden ote on joka tapauksessa ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva.

Viikonlopun elokuvana katsoimme Tim Burtonin ristiriitaisia arvosteluja saaneen Big Fishin. IMDB:n arviot tosin ovat kautta linjan hyviä, kahdeksikon keskiarvo ja 161. parhaaksi elokuvaksi sijoittaminen ei ole mitenkään huono juttu.

Movielens ennusti että pitäisin, ja oikeassahan tuo oli. Big Fish oli omituinen ja lämminhenkinen elokuva miehestä, joka kertoi tarinoitaan niin kauan, että niistä tuli totta. Elokuvan toinen teema pyöri isien ja poikien ympärillä: päähenkilö oli kuolemassa, ja poika yritti saada lopulta selville totuuden isänsä elämästä, eikä niitä ainaisia tarinoita. Poika oli nuiva ja kuiva tyyppi.

Loppu oli ehkä liiankin siirappinen, mutta muuten Edward Bloomin elämäntarina kantoi ihan mukavasti koko sen kaksi tuntia, mitä elokuva kesti.

Johanna katseli viime viikonloppuna Resident Evilin ohella ensimmäisen Blondin koston. Eilenkin teki mieli hömppäelokuvaa sairaslomapäivän iloksi, joten katselimme yhdessä jatko-osan. Blondin kosto 2 oli kieltämättä hilpeää katseltavaa, vaikka ei kuulemma ykkösosan veroinen ollutkaan. Reese Witherspoon loisti pääosassa tehoblondina, joka pistää Yhdysvaltain kongressin sekaisin. Eläinoikeusteema sokerisine loppuratkaisuineen oli ilmeinen, mutta mitäpä sitä muutakaan voi odottaa. Kyllä tuon parissa viihtyi, varsinkin kun elokuvaa ei oltu venytetty suotta juurikaan yli 80 minuutin.