Tuorein Harry Potter

Harry Potter ja liekehtivä pikari oli kerrassaan mainio Potter-leffa. Taustana oleva kirja on sarjan parhaimmistoa, joten elokuva sai siitä tiettyä lisäpotkua. Vaan olihan siinä filmattavaakin. Elokuvasta oli saksittu juttuja, mutta silti se kesti vähän turhankin kauan. Elokuvasta oli IMDB:n mukaan suunniteltu ensin kaksiosaista, mutta lopulta päädyttiin yhteen. Mitenköhän jatkossa, kun kirjat vain paksuuntuvat…

Ihan siis samaa sarjaa kuin muutkin Potterit: uskollinen kirjalle, etenee vauhdikkaasti, näyttää oikein mallikelpoiselta… Sävyt ovat aikaisempaa synkempiä, muuttuihan sarja tässä kohdin alun lastenkirjoja tummasävyisemmäksi.

Näyttelijöistä Daniel Radcliffe nyt on pökkelö, sille ei voi mitään (joskin osittain se selittynee sillä, ettei Harrykään mikään ihan terävin tapaus ole), muuten oli ihan mukava huomata koko joukko brittinäyttelijöitä sivurooleissa. Jos on aikaisemmat nähnyt, tämä on tietysti pakko katsoa, mutta eipä tämän takia kannata sarjaa aloittaa.

Uuden vuoden elokuvia

Viime vuoden puolella katseltiin vielä Skeleton Key, joka oli odotettua parempi tapaus. Muuten niin mainio Movielens tarjosi tuolle kolmea tähteä, kun minä laitoin neljä.

Tämä oli se leffa, jonka traileri tuntui spoilaavan koko elokuvan. Elokuvan nähtyäni voin todeta, että ei se nyt niin paha ollut, mutta tietysti traileri on huono, jos sen jäljiltä elokuvaa ei oikeastaan halua nähdä. Joka tapauksessa Skeleton Keyn vahvuuksiin kuuluvat hyvä tunnelma, vinkeä hoodoo-taikuus ja aika nokkela loppukäänne. Hyvää musiikkiakin soi. Suosittelen!

Kissojen valtakunta eli Neko no ongaeshi jäi sitten vuoden 2005 viimeiseksi elokuvaksi. Ei paha! Vaikka elokuvaa ei olekaan ohjannut Hayao Miyazaki, on se silti Studio Ghiblin laatutyötä. Tarina on hauska ja kissathan nyt ovat aina mukavia.

Mukavaa kevyttä koko perheen elokuvaa etsiville Kissojen valtakunta on oivallinen valinta, erityisesti kissarakkaille.

Uuden vuoden ensimmäinen elokuva oli The Yes Men, humoristinen dokumentti WTO:ta kiusaavista keppostelijoista. Suomessa Yes-miesten tunnetuin tempaus on varmasti Tampereella esitelty älyvaate.

Elokuva itsessään olisi voinut olla parempikin, mutta Yes-miesten tempaukset kiinnostivat sen verran, että niiden valmisteluakin jaksoi katsoa. Uskon silti, että aiheesta olisi saanut vähän kiinteämmänkin elokuvan. Viihdyttävää katseltavaa silti, ja culture jamming -aiheesta kiinnostuneille ehdottomasti suositeltavaa.

Dark Water

Joulusta selvittyämme oli varaa kauhisteluun. Katsottavaksi valikoitui Dark Water jenkkiversiona. Alkuperäinen japanilainen nauttii täällä suosiota, eikä uusintaversio yllättäen pystynyt todellakaan samaan.

Ihan oli miellyttävän rähjäistä ympäristöä saatu tähänkin, todellakin upea vuokrakämppä. Kosteusvaurioteema oli kenties jopa alkuperäistäkin tehokkaammin mukana. Valitettavasti tarinassa oli muuten painotettu huoltajuusriitaa kauhuteeman kustannuksella, jopa niin paljon, että en kutsuisi Dark Wateria edes kauhuelokuvaksi. Psykologista draamaa kyllä riitti, mutta varsinainen kauhu ja säikytteli jäi vähemmälle.

Ihan kelpo suoritus, mutta ei nyt kuitenkaan ihan tarpeeksi hyvä. Alkuperäinen on syystäkin saanut IMDB:ssä selvästi paremman keskiarvon.

Kaasuvalo ja Shawshank Redemption

Viikonloppuna nautittiin kulttuuria runsain määrin. Lauantain ohjelmassa oli Tiina Lymin tähdittämä Kaasuvalo kaupunginteatterilla. Kaasulamppujen aikaan sijoittuva psykologinen jännitysnäytelmä oli kieltämättä varsin jännää nähtävää. Äänitehosteilla ja valoilla kikkailu toimi, samoin oivalliset pääosat. Erityisesti Tiina Lymi ja Heikki Kinnunen olivat erinomaisia. Kannattaa katsoa, ehdottomasti.

Sunnuntaina katseltiin Rita Hayworth – Avain pakoon, eli The Shawshank Redemption, tuo IMDB:n listojen ykkösnimi (tosin tällä hetkellä on Kummisedän perässä kakkosena). Mikäs siinä, olihan se hyvä. Aika definitiivinen vankilatarina, jopa, siinähän ne kaikki vankilaleffan tärkeimmät elementit olivat. Mitä muuta tarvitsee? Ehdottomasti suositeltava tapaus, viihdytti tasaisen varmasti koko pitkän kestonsa.

Broken Flowers

Jäi tässä taannoin Broken Flowers katsomatta; nyt paikattiin. Tämäpä on taas yksi Bill Murraylle kirjoitettu rooli, mutta tällä kertaa Murray ei kyllä ole parhaimmillaan. Vähäeleisesti vedetään, mutta Lost in Translationista jäädään kyllä.

Tarina sinänsä on ihan ok. Elokuva alkaa vähän turhankin hitaasti, mutta kunhan tarina pääsee käyntiin ja Bill Murrayn esittämä Don Johnston lähtee kiertämään maata entisten heilojensa perässä, alkaa juttu kiinnostaa enemmän. Vähän siis pitkähkö leffa sisältöönsä nähden. Loppu on jännä. En viitsi spoilata, mutta kyllä se kysymyksiä jättää. Vähän liikaakin, jopa.

Elokuvan parasta antia taisi sittenkin olla alkutekstien aikana soinut biisi: Holly Golightlyn tilapäisesti tähdittämän The Greenhornesin There Is an End. Hunajaa korville! Ostin biisin iTunesista saman tien, kun tulimme kotiin. Helmi biisi, ja herää kyllä heti fiilis, että Golightlyn tuotantoon ainakin pitäisi tutustua paremmin, miksei The Greenhornesiinkin.