Kategoria: Kulttuuri

Lauantai-illan elokuvana katselimme ehtaa draamaa. Shakespeareen tutustuminen kannattaa aina, ja elokuvaksi valikoituikin Venetsian kauppias. Tyylikäs toteutus oli uskollinen Shakespearen kielelle ja sijoitti tarinan alkuperäiseen tapaan Venetsiaan.

Venetsiassa käyneenä kaupunkiin sijoittuvat tarinat saavat aina lisäarvoa. Niin myös tässä – olihan noita maisemia ilo katsella. Voisipa Venetsiaan mennä toistekin! 1500-luvulle, jonne tämä elokuva sijoittuu, tunnelma oli kuitenkin toinen, kun juutalaisviha leimusi ja juutalaiset oli suljettu Gettoon (alkuperäinen Venetsian kaupunginosa, jonka mukaan kaikki muut getot on nimetty).

Antonio lainaa ystävälleen Bassoniolle rahaa, voidakseen rahoittaa tämän kosiomatkan. Omat rahat ovat kiinni laivoissa, joten lisärahoitusta pitää ottaa lainaksi. Lainan antaa juutalainen Shylock. Tunnollisena kristittynä Antonio ei haluaisi maksaa korkoa (se oli kristityiltä kiellettyä, koronkiskonta ja siten myös sen maksaminen), mutta on valmis tekemään poikkeuksen. Shylock tulee kuitenkin vastaan: rahat saa korotta, mutta jos maksua ei kuulu, sakkona Shylock saa paunan Antonion lihaa.

Tietäähän sen, miten lainanmaksun käy. Miten tarina siitä etenee, onkin sitten oma juttunsa. Elokuva laahasi kiinnostavan alun jälkeen pahasti, mutta kiri sitten loppua kohden. Loppu huipentui tyylikkäästi. Al Pacino teki hienon työn Shylockina; erityisesti eräs Shakespearean kuuluisimmista monologeista, If you prick us, do we not bleed… (löytyy Wikiquotesta), tulee paatoksella.

Kaikinpuolin hieno leffa siis.

Katseltiinpa lauantaina Sin City, eli Frank Millerin sarjakuvaa erittäin uskollisena leffakäännöksenä. Kyllähän se kovasti sarjakuvalta näytti, ja mikäs näyttäessä, kun Sin City on ehdottomasti sieltä näyttävimmästä päästä.

Tyyli oli siis kohdallaan, vaan entäs sisältö? Sin Cityn tarinat ovat tavattoman kliseisiä ja vähän kyseenalaista tavaraa – jotenkin se koko asetelma, että naiset ovat joko a) huoria, b) pelastettavia tai c) pelastettavia huoria, miesten jakautuessa koviin äijiin, pahiksiin ja friikkeihin, on jotenkin väsynyt.

Ihan siis näyttävää menoa, kuitenkin, tosin vähän ehkä tarpeettomankin väkivaltaista ja kaksi tuntia pitkänä vähän turhan lavea, mutta muuten ihan vauhdikasta toimintaa ja sellaisena kyllä suosittelen leffaa astetta tyylikkäämpää toimintaa kaipaavalla.

Suunnitelmat kokivatkin pienoisen muutoksen. Verhojen ompeleminen voitti sunnuntaisen elokuvissakäynnin (tuli muuten hienot verhot), ja lauantain elokuvaksi vaihtui Liikkuva linna.

Vaan sepä olikin hieno elokuva! Steampunk eli höyrykoneisiin ja viktoriaaniseen Englantiin perustuva vaihtoehtohistoria on aina yhtä hauska genre – ilolla katselin taivaita halkovia valtavia sotakoneita, jotka liikkuivat läpsyttämällä siipiä. Heh. Genre tuntuu olevan Miyazakille rakas, sillä höyrytekniikkaa esiintyy useissa Miyazakin elokuvissa.

Liikkuva linna veti toden teolla puoleensa. Sotaa käsitellyt aihepiiri sopii tähän päivään, ja elokuvan tarina oli muutenkin kiehtova. On hauskaa, miten elokuvassa ei ollut yksiselitteisesti pahoja ja hyviä, vaan monet pahoilta vaikuttaneet tahot ajoivat vain omia tarkoitusperiään kyseenalaisin keinoin. Kukaan ei ollut paha ihan silkkaa pahuuttaan.

Huumoria riitti, todella humoristisia hahmoja oli valtaisa määrä. Myös vakavampia ja tunteisiin vetoaviakin hetkiä oli, sopivassa suhteessa. Viihdyin elokuvan parissa todella mainiosti koko sen pari tuntia, mitä elokuva kesti. Perinteisen lopputekstibiisin soidessa oli ikävä jättää elokuvan maailma taakse.

Onneksi Tampereella pyöri elokuvasta dubbaamaton versio, edellinen Miyazaki-elokuva jäi katsomatta dubbauksen vuoksi. Tokihan dubbaus on lapsiperheille hyvä juttu, mutta kun tämäkään ei varsinaisesti lastenelokuva ole. Finnkinolla on suhtkoht hyvä seitsemän vuoden ikäraja, mutta on hyvä huomata, että elokuvassa on aika raskaita sotaisia kohtauksia.