Kategoria: Kulttuuri

Tervemenoa Kokkolaan

Jos muuten haluatte nähdä jotain väkevästi hienoa, käykääpä katsomassa Leea Klemolan näytelmä Kokkola. Eipä ole ihan suotta Vuoden näytelmä 2005 -palkinto napsahtanut kohdalla. Tällaista on hyvä teatteri! Tahti on reipas, nauraa saa katketakseen ja samalla näytelmä koskettaa syvältä ja lujaa.

Absurdi tarina pyöri aika ison ihmisjoukon ympärillä, ja millainen henkilökaarti näytelmässä olikin! Todella uskomattomia, upeita tyyppejä. Erinomaista työtä kautta linjan, ei voi muuta sanoa. Kiskotaan nyt väkisin muutama erityisen helmi:

Heikki Kinnunen oli loistava Marja-Terttu Zeppelin, 60-vuotias Grönlantiin himoitseva portsari. Ei ollut mikään ”hehheh, mies pukeutuu naiseksi”-veto, vaan todella vakavasti otettava, hieno rooli. Pankaa kylmää kovemmalle!

Klaus Klemolan (Leea Klemolan veli) Piano Larsson oli oivallinen arktinen filosofi ja yleinen säätäjä. Näytelmä pyöri oikein näppärästi Pianon navan ympärillä. Mitä pitäisi tuumia miehestä, jonka reaktio toisissa paniikkia herättäviin tilanteisiin on riisua vaatteet pois?

Ritva Jalosen Katariina oli kerrankin ihan oikea vammainen. Ei siis mikään tyypillinen sankarivammainen, vaan oikeasti todella ikävä ja inhottava tyyppi, ihan riippumatta vammaisuudestaan. Eikä Katariinasta sittenkään voi olla pitämättä, kuten ei muistakaan näytelmän henkilöistä.

Leea Klemolan haastattelu Utaimessa tarjoaa pari kiinnostavaa anekdoottia:

Kokkola on Klemolan sanoin dokumenttiteatteria. Näytelmää ovat alusta asti olleet mukana tekemässä hänen veljensä Klaus ja tämän kaksi ystävää, joiden maailmankuvaan näytelmä pohjautuu. Miehillä on myös keskeiset roolit näytelmässä, vaikka heillä ei ole aiempaa kokemusta näyttelemisestä.

Mutta kirjoittaminen jatkuu. Klemolalla on jo mielessään jatko-osa Kokkolalle, työnimellä Kohti kylmempää. Tulevaa näytelmää hän tulee työstämään veljensä Klaus Klemolan kanssa.

Suosittelisin Kokkolaa kyllä kaikille. No, en ihan – alastomuutta ja reipasta kiroilua on syytä kestää, koska sitä riittää, mutta muuten! Jos ei muuten teatterissa käy, nyt kannattaisi kyllä harkita. Harvoin näkee näytelmää, joka on näin hauska, näin traaginen, näin suomalainen, näin maanläheinen ja näin hyvin toimiva. Kolme tuntia vilahti hetkessä.

Kaasuvalo ja Shawshank Redemption

Viikonloppuna nautittiin kulttuuria runsain määrin. Lauantain ohjelmassa oli Tiina Lymin tähdittämä Kaasuvalo kaupunginteatterilla. Kaasulamppujen aikaan sijoittuva psykologinen jännitysnäytelmä oli kieltämättä varsin jännää nähtävää. Äänitehosteilla ja valoilla kikkailu toimi, samoin oivalliset pääosat. Erityisesti Tiina Lymi ja Heikki Kinnunen olivat erinomaisia. Kannattaa katsoa, ehdottomasti.

Sunnuntaina katseltiin Rita Hayworth – Avain pakoon, eli The Shawshank Redemption, tuo IMDB:n listojen ykkösnimi (tosin tällä hetkellä on Kummisedän perässä kakkosena). Mikäs siinä, olihan se hyvä. Aika definitiivinen vankilatarina, jopa, siinähän ne kaikki vankilaleffan tärkeimmät elementit olivat. Mitä muuta tarvitsee? Ehdottomasti suositeltava tapaus, viihdytti tasaisen varmasti koko pitkän kestonsa.

Broken Flowers

Jäi tässä taannoin Broken Flowers katsomatta; nyt paikattiin. Tämäpä on taas yksi Bill Murraylle kirjoitettu rooli, mutta tällä kertaa Murray ei kyllä ole parhaimmillaan. Vähäeleisesti vedetään, mutta Lost in Translationista jäädään kyllä.

Tarina sinänsä on ihan ok. Elokuva alkaa vähän turhankin hitaasti, mutta kunhan tarina pääsee käyntiin ja Bill Murrayn esittämä Don Johnston lähtee kiertämään maata entisten heilojensa perässä, alkaa juttu kiinnostaa enemmän. Vähän siis pitkähkö leffa sisältöönsä nähden. Loppu on jännä. En viitsi spoilata, mutta kyllä se kysymyksiä jättää. Vähän liikaakin, jopa.

Elokuvan parasta antia taisi sittenkin olla alkutekstien aikana soinut biisi: Holly Golightlyn tilapäisesti tähdittämän The Greenhornesin There Is an End. Hunajaa korville! Ostin biisin iTunesista saman tien, kun tulimme kotiin. Helmi biisi, ja herää kyllä heti fiilis, että Golightlyn tuotantoon ainakin pitäisi tutustua paremmin, miksei The Greenhornesiinkin.

Little Britain

Kun suosikkisarjat etenevät uusille kausille, herää aina epäilys, riittääkö puhti, loppuvatko vitsit. Loistavan Little Britainin kohdalla voi onneksi huokaista helpotuksesta: kakkoskausi on edelleen huippuluokkaa, ehkä jopa ykköskautta parempaa estottomassa pilkassaan.

Okei, Dennis Waterman -sketseistä ei edelleenkään ole päästy, mutta muuten huumori toimii. Aihepiirit ovat entisellään: kaikenlainen epäsovinnaisuus ja seksuaalivähemmistöt ovat edelleen pääteemoja. Suosittelen ehdottomasti, ja saisi se kolmoskausikin jo tulla telkkarista ja päätyä DVD:lle meidän iloksemme… Sehän on juuri alkanut BBC:llä.

Olisiko sitten brittisarjojen kuuden jakson kaudet se, miksi homma toimii? Kuudessa jaksossa ei ehdi kuluttaa kaikkia ideoita, vaan niitä riittää myöhempiinkin jaksoihin. Toisaalta on kurjaa, ettei hyvää sarjaa ole kuutta jaksoa enempää.

Venetsian kauppias

Lauantai-illan elokuvana katselimme ehtaa draamaa. Shakespeareen tutustuminen kannattaa aina, ja elokuvaksi valikoituikin Venetsian kauppias. Tyylikäs toteutus oli uskollinen Shakespearen kielelle ja sijoitti tarinan alkuperäiseen tapaan Venetsiaan.

Venetsiassa käyneenä kaupunkiin sijoittuvat tarinat saavat aina lisäarvoa. Niin myös tässä – olihan noita maisemia ilo katsella. Voisipa Venetsiaan mennä toistekin! 1500-luvulle, jonne tämä elokuva sijoittuu, tunnelma oli kuitenkin toinen, kun juutalaisviha leimusi ja juutalaiset oli suljettu Gettoon (alkuperäinen Venetsian kaupunginosa, jonka mukaan kaikki muut getot on nimetty).

Antonio lainaa ystävälleen Bassoniolle rahaa, voidakseen rahoittaa tämän kosiomatkan. Omat rahat ovat kiinni laivoissa, joten lisärahoitusta pitää ottaa lainaksi. Lainan antaa juutalainen Shylock. Tunnollisena kristittynä Antonio ei haluaisi maksaa korkoa (se oli kristityiltä kiellettyä, koronkiskonta ja siten myös sen maksaminen), mutta on valmis tekemään poikkeuksen. Shylock tulee kuitenkin vastaan: rahat saa korotta, mutta jos maksua ei kuulu, sakkona Shylock saa paunan Antonion lihaa.

Tietäähän sen, miten lainanmaksun käy. Miten tarina siitä etenee, onkin sitten oma juttunsa. Elokuva laahasi kiinnostavan alun jälkeen pahasti, mutta kiri sitten loppua kohden. Loppu huipentui tyylikkäästi. Al Pacino teki hienon työn Shylockina; erityisesti eräs Shakespearean kuuluisimmista monologeista, If you prick us, do we not bleed… (löytyy Wikiquotesta), tulee paatoksella.

Kaikinpuolin hieno leffa siis.