Yölento, The Island, The Descent

Päivitetäänpä elokuvatietoutta. Viikonloppuna katseltiin kaksi leffaa. Ensimmäinen, Wes Cravenin Yölento oli jännä trilleri naisesta, joka joutuu panttivangiksi lentokoneessa, joka on täynnä muita matkustajia. Asetelma oli aika erikoinen ja homma vedettiin läpi ihan kohtuullisen hyvin, mitä nyt pahan rikollisen suunnitelmassa oli muutama aika iso aukko, joissa homma olisi voinut mennä pieleen. Plussaa siitä, että elokuva kesti vain hieman yli tunnin.

The Island sen sijaan oli niin epäuskottavaa, että pahaa teki. Selvää kesäleffakamaa: todella näyttävät puitteet, isoja nimiä tähtinä, vauhdikasta toimintaa, ihan nokkela idea… Ei vain toiminut. Scarlett Johansson, joka on sentään hyvä näyttelijä, keskittyi olemaan nätti lammas, elokuvan juoni oli yhtä vauhdikasta takaa-ajoa, tarinassa oli liikaa ”ei hitto noin voi olla”-hetkiä… Elokuva oli sitä paitsi niin täynnä tuotesijoittelua, että pahaa teki. Juomapelinä tuo voisi toimia: aina kun näet ilmeistä tuotesijoittelua…

Jo hyvän aikaa sitten katseltiin The Descent, vaan enpäs ole muistanut siitäkään mainita. Pitää, koska se oli erittäin hyvä kauhuelokuva. Joukko naisia lähtee luolaretkelle ja tietäähän sen, mitä siitä seuraa… Pisteitä asetelmasta, koska luolissa meneminen on ihan mahdottoman pelottavaa puuhaa jo itsessään. Klaustrofoobikoille nannaa, kun käytävät käyvät kapeiksi… En ymmärrä, miksi kukaan tekee sellaista vapaaehtoisesti. Suosittelen!

Loppukaneetti leikkaukseen

Leikkaus on ohi ja jälkiseuraukset kärsitty (paitsi että mitään kärsimystä ei ollut – lääkkeitä söin viikon ja sitten olo oli jo hyvinkin normaali). Kävin eilen lopputarkastuksessa, missä lääkäri kehui toipumista.

Sarjassamme työtapaturmia: lääkäri oli kurkkuani ommellessaan hivauttanut itseään neulalla käteen. Tästä hyvästä minut passitettiin rutiininomaiseen hepatiitti- ja HIV-testiin, ihan siltä varalta… Oli aika rutiinitesti kyllä, verikokeeseen meni ehkä puoli minuuttia kun asiansa osaava ihminen teki.

Nyt on siis leikkaus hyvinkin onnellisesti ohi (viimeiset ompeleet killuvat vielä kurkussa, mutta tuskin pitkään). Lopputulemana kuorsaus on vaiennut lähes tyystin ja liian innokkaasti juodessa neste tunkee nenään. Jee. Voitolle jäätiin.

Vimmainen editoija

Olen keksinyt itselleni uuden ajanvietteen (ihan kuin vanhoissa ei olisi tarpeeksi): editoin vanhoja lautapeliarvostelujani uuteen kuosiin. Virittelin lautapelisivuilleni sanalaskurin arvosteluille: se on lahjomaton silmä, joka paljastaa liian pitkät arvostelut.

Tämänhetkinen näkemykseni on, että pitkä arvostelu saa olla noin 800 sanaa pitkä, mutta huomattavasti vähemmälläkin pärjää. Olen pudottanut sanamäärien keskiarvoa reippaasti, nyt se on noin 520 sanaa ja toivottavasti saan sen alle 500 sanan.

Mistä vimma? En tiedä, mutta sen tiedän, ettei liian pitkää arvostelua jaksa lukea kukaan. Pitkän ja monimutkaisen pelin kulun täydellinen tiivistäminen ei kuitenkaan ole arvostelun tehtävä. Arvostelussa pitää arvioida peli huomattavasti tiiviimmin, keskittyä olennaiseen.

Editoiminen on sitä paitsi hauskaa. Huomaa kehittyneensä kirjoittajana, kun korjailee tyhmyyksiä vanhoista teksteistään…

Morrissey vs pinnasänky

Morrisseyn konserttiliput tulivat myyntiin tänään. Liput myytiin saman tien, luonnollisesti. Jäimme ilman, kun emme edes yrittäneet. Sijoitimme sen sijaan tänään saman verran rahaa pinnasänkyyn. Tähän on tultu: rock-elämöinti saa luvan vaihtua lapsiperheen elämään.

Harkitsimme kyllä huolella keikalle menoa, on sitä sen verran odoteltu. Jääköön nyt kuitenkin väliin. Johanna on huhtikuussa suunnilleen kahdeksannella kuulla raskaana, joten seisomista edellyttävä keikka olisi vähän liian raskas juttu. Jos Morrissey olisi tullut Kaapelitehtaan sijasta vaikkapa Kulttuuritalolle, asia olisi voinut olla toinen.

Mutta niinhän se on, rock-konsertista on iloa hetkeksi, kun taas kestävä pinnasänky on tarpeellinen väline, josta riittää pienokaiselle iloa ja hyviä unia pitkäksi aikaa. Ei tässä oikeastaan viitsi edes harmitella. Keväälle on ihan riittävästi jännitystä muutenkin.

Ruokarajoitteisen himot

Nieluleikkauksesta toipuvana ei voi kuin haaveilla monista herkuista. Ruoan pitää olla pehmeää (eikä sen syöminen sittenkään hauskaa ole), joten tällä hetkellä haaveilulistalla ovat hampurilaiset, pitsat, tortillat ja suklaanamit (eivät kovia, mutta silti vähän huonoa syötävää). Toipuminen on noin yleensä ottaen ollut aika hiljaista, särkylääkkeitä kuluu ja syöminen sattuu, mutta ehkä se siitä.

Suu näyttää oudolta, koska uvula eli pikkukieli (jota itse asiassa luulin ennen kitarisaksi) on nipsaistu pois.