Nyt on Perikato nähty. Elokuva teki melkoisen vaikutuksen. Se kuvaa tapahtumansa yksinkertaisesti, selkeästi ja toteavasti, ilman turhaa nostatusta ja dramatisointia – tapahtumat ovat itsessään aivan riittävän dramaattisia.

Bruno Ganz tekee hienon roolin Hitlerinä. Suuri peto näytetään vanhana, sodan ja Parkinsonin taudin kuluttamana. Elokuva toteaa, että Hitlerkin oli ihminen – miestä saattaa jopa sääliä, välillä. Elokuvan kuva Hitleristä ei ole kuitenkaan mairitteleva tai glorifioiva, päinvastoin. Hitleristä piirretään ristiriitainen kuva, välillä raihnaisena miehenä, joka siirtelee kuvitteellisia armeijoita kartalla odottaen 12. armeijan tulevan pelastamaan Berliinin viime hetkellä, välillä raivokkaana sekopäänä, joka vaahtoaa siitä kuinka hänet on petetty, milloin kansa, milloin kenraalit. Kuolemantuomion saa moni Hitlerin petturiksi mieltämä upseeri.

Elokuvassa riitti sotilaspukuisia miehiä siinä määrin, että nimistä tahtoi mennä sekaisin. Joukosta erottui muutama henkilö, vahvimpana ehkä Göbbels. Ulrich Matthes oli varsin aavemaisen näköinen (ja varsin paljon aidon Göbbelsin näköinen, vieläpä) ja sopiva henkilö elokuvan ehkä voimakkaimmin pahaksi henkilöksi. Göbbelsin ja tämän vaimon järkkymätön usko kansallissosialismin ylivertaisuuteen samalla kun kolmas valtakunta murenee ympärillä vääjäämättä on järkyttävää nähtävää.

Tilanne bunkkerissa on varsin kaoottinen, mikä lienee varsin totuudenmukainen kuvaus Hitlerin Berliinin viimeisistä päivistä. Toiset yrittävät puhua järkeä Hitlerille, toiset taas lietsovat miestä pahempaan. Bunkkerissa totuus sodan etenemistä näkyy viiveellä ja vaiennettuna, kun välillä kuullaan uutisia Venäjän joukkojen etenemisestä. Toisinaan noustaan kaduille, joissa sotaa käydään jo täydellä teholla. Silloin päähuomion saavat Hitler-jugendin nuoret sotilaat ja omia teloittavat iskuryhmät. Sodan hulluus ei jää epäselväksi.

Tyylikäs ratkaisu tuottajilta oli laittaa Hitlerin sihteeri Traudl Junge, jonka muistelmiin elokuva pitkälti nojaa, avaamaan ja lopettamaan elokuva. Varsinkin loppu, jossa Junge näytetään puhumassa syyllisyydentunteistaan toimi hienosti. Junge oli elokuvan henkilöistä viattomimpia, mutta sittenkin – kuinka viaton Hitlerin sihteeri saattoi olla? Junge itse toteaa olleensa tietämätön, mutta sanoo itsekin, ettei se ole mikään selitys. Kaikkiin elokuvan "hyviin" hahmoihin joutuu suhtautumaan tietyllä ristiriitaisuudella: useimmat olivat kuitenkin korkea-arvoisia natsiupseereita ja siten hyväksyivät natsivallan julmuudet.

Kaksi ja puoli tuntia kestäväksi sotaelokuvaksi Perikato on harvinaisen kiinnostavaa katsottavaa. Jotain kertoo sekin, että Johannakin piti elokuvasta kovasti. Näin vakuuttavia elokuvia näkee harvoin ja suosittelenkin tutustmaan, mikäli aihepiiri kiinnostaa millään tasolla. Tarjolla on harvinaista näkökulmaa ja tervetullutta vaihtelua amerikkalaisille sotaelokuville.