Colson Whitehead: Maanalainen rautatie
Otava, 2021
Suom. Markku Päkkilä
347 s.

Maanalainen rautatie oli salaisten kulkuyhteyksien verkosto, jonka avulla orjia pakeni Yhdysvaltojen etelävaltioista pohjoiseen osavaltioihin, jotka olivat jo lakkauttaneet orjuuden. Järjestelmä toimi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuoliskolla. Kuten Wikipediassa sanotaan, pakoverkosto ei kirjaimellisesti ollut maanalainen eikä rautatie.

Colson Whiteheadin vaihtoehtohistoriallisessa Maanalaisessa rautatiessä se kuitenkin on! Kirjan pääosassa on Cora, plantaasiorja Georgiasta. Toinen orja Caesar pyytää Coraa mukaan pakomatkalle, verukkeena se, että hän tuottaa hyvää onnea: Coran äiti Mabel on yksi harvoista orjista, joka on onnistunut pakenemaan plantaasilta. Cora kantaa äidilleen yhä kaunaa siitä, kun äiti pakeni ilman silloin kymmenvuotiasta Coraa.

Kaunainen on myös Ridgeway, orjanjahtaaja, joka lähtee Coran ja Caesarin perään. Ridgeway lähetettiin myös Mabelin perään ja tapaus jäi yhdeksi miehen harvoista epäonnistumisista. Tämä kauna ajaa Ridgewayta kapteeni Ahabin lailla Coran perään.

Whitehead kuvaa vaihtoehtoisia Yhdysvaltoja, joissa suhde orjuuteen ja mustiin vaihtelee osavaltioittain. Lähtökohtana Georgia on vahvaa plantaasimaataloutta. Matkan varrella Cora kohtaa osavaltion, jossa mustilla näyttäisi olevan kaikki ihan hyvin; toisaalla mustat on kokonaan siivottu pois kuvasta ja orjuuskysymys ratkaistu hyvin radikaalein keinoin. Whitehead näyttää näin rasismin monet kasvot. Kävi miten kävi, mustat ovat alakynnessä.

Maanalaiselle rautatielle on satanut palkintoja ja tunnustusta: se on voittanut sekä Pulitzerin että National Book Awardin (viimeksi saman tuplapotin voitti Annie Proulx Laivauutisilla). Vaihtoehtohistoriallisen näkökulman vuoksi se nappasi myös parhaan science fiction -kirjan Arthur C. Clarke -palkinnon!

Maanalainen rautatie yhdistelee kiinnostavalla tavalla orjuuden realistista ja väkivaltaista kuvausta, allegorisia piirteitä ja nykyaikaan ulottuvaa yhteiskunnallista kommentaaria kiehtovaan pakotarinaan. Lopputuloksena on yksinkertaisesti vetävä kirja.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa
Otava, 2020
298 s.

Petra Rautiainen tarttuu esikoiskirjassaan kiinnostavaan aiheeseen. Toisen maailmansodan loppuvaiheisiin ja sodanjälkeisiin vuosiin Suomessa sijoittuva tarina kuvaa suomalaisten yhteistyötä Natsi-Saksan kanssa Lapissa olleilla vankileireillä, joilla pidetään ei-toivottua ainesta.

Sotavuosiin sijoittuvassa osassa tarinaa kertojana on Väinö Remes, joka tulee Inariin vankileirille, jota ei ole merkitty suomalaisten karttoihin. Ei sentään vangiksi, vaan sotilasviranomaiseksi ja tulkiksi. Leirillä on toinenkin suomalainen, Olavi Heiskanen, joka nousee niin ikään keskeiseksi hahmoksi.

Tarinan toinen juonne alkaa vuodesta 1947, kun Enontekiöön saapuu Inkeri Lindqvist. Inkeri on maailmallakin matkaillut toimittaja ja valokuvaaja, joka saapuu Enontekiöön kuvaamaan, kirjoittamaan juttuja Lapin jälleenrakennuksesta ja etsimään miestään, joka katosi sotavuosina. Inkeri haluaa saada selville, mitä miehelle tapahtui.

Tuhkaan piirretty maa kertoo paitsi vankileireistä ja jälleenrakennuksesta, myös saamelaisista. Kuinka Suomessakin valtiovalta näki saamelaiset natsien tapaan alempana ihmisryhmänä, jota piti kontrolloida, alistaa ja hallita. Saamelaisten lapset haluttiin kouluihin, eroon perheistään, kielestään ja kulttuuristaan. Suomalaisiksi, jotta vältytään vaikeilta kysymyksiltä siitä, millä oikeudella saamelaisten ikiaikaisille maille tunkeudutaan ottamaan ne parempaan käyttöön.

Tuhkaan piirretyn maan taustalla on tärkeää, mutta vähän tunnettua suomalaista historiaa. Aihe on poliittisestikin arka, natsien vankileireistä Lapissa ei ole juuri puhuttu, vaikka leirejä on Suomessa ollut – tuoreen väitöskirjan mukaan noin 180. Rotuhygieniakin oli Suomessa kuuma aihe. Kirjassa ohimennen esiintyvä rotupuhtauden vaalija Niilo Pesonen oli todellinen henkilö, Suomen rodunparannuskomitean puheenjohtaja. Rautiainen on historiantutkija ja tehnyt väitöskirjatutkimusta saamelaisten kuvaamisesta aikakauslehdissä sodan jälkeen, joten Tuhkaan piirretyn maan historiallinen puoli perustuu vankasti tutkimustietoon.

Tuhkaan piirretty maa on ansiokas kirja, sekä aiheensa puolesta että ihan kirjallisuutena.

Kirjailijasta on oiva haastattelu YLEllä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Minna Eväsoja: Melkein geisha
Gummerus, 2016
239 s.

Minna Eväsojalla on runsaasti kokemusta elämästä Japanissa. Hän on opiskellut teetaidetta Urasenken maineikkaassa teekoulussa ja opiskellut Koben yliopistossa wabin käsitettä japanilaisessa estetiikassa. Elämä monille perinteisille tavoille uskollisessa Kiotossa on tarjonnut oivallisen tarkasteluikkunan japanilaisen kulttuurin omituisuuksille hyvässä ja pahassa.

Näitä havaintojaan Eväsoja jakelee tässä kirjassa pienten katkelmien muodossa. Lyhyet kertomukset Eväsojan Japanin-vuosien varrelta piirtävät tarkkasilmäistä ja hauskaa kuvaa japanilaisista monitahoisina ihmisinä, joiden kulttuurissa on monenlaisia piirteitä, jotka näyttäytyvät suomalaisesta näkökulmasta melkoisena rikkautena. Osa piirteistä on hienoja ja myönteisiä, osa vähemmän mieluisia – japanilaiset ovat toisaalta hillittyjä ja hallittuja, toisaalta erittäin tungettelevia ja suorasukaisia.

Jos potee kaukokaipuuta Japaniin, tämä kirja ei sitä missään nimessä helpota. Kirja loppuukin Eväsojan listaukseen kaikesta siitä, mitä Japanista eniten kaipaa. Vaikka en ole koskaan Japanissa käynyt, vähemmästäkin herää mielenkiinto. Toisaalta on hauskaa kauhistella Japanissa elämisen hankaluuksia – nyt kun on itse esimerkiksi palellut 18-asteisessa työhuoneessaan, ajatus talvella 7-asteiseksi viilentyvästä kodista karmii. Eväsoja sattui kerran luulemaan jääkaapin menneen rikki, mutta jääkaapin avaamisen yhteydessä tullut lämmin henkäys johtui vain siitä, että keittiössä oli kylmempää kuin toimivassa jääkaapissa.

Melkein geisha on täynnä kiehtovia yksityiskohtia. Se uppoaa ihanan syvälle japanilaiseen kulttuuriin, kiitos Eväsojan syvällisen aiheen tuntemuksen. Ihastuttava kirja!

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Kate Elizabeth Russell: Vanessa
WSOY, 2020
Suom. Sari Karhulahti
458 s.

Vanessa on lukiolainen, joka aloittaa opintonsa Browickin hienostuneessa sisäoppilaitoksessa. Vanessalla ei oikein ole ystäviä, välit parhaaseen ystävään Jennyynkin ovat menneet poikki, mutta lopulta Vanessa kohtaa jonkun, joka ymmärtää häntä, huomioi, antaa tunnustusta ja rakastaa. Harmi vain, että tämä henkilö on Vanessan 42-vuotias englanninopettaja Jacob Strane, joka on häikäilemätön hyväksikäyttäjä.

Vanessa on erinomainen johdatus groomingiin, niin taitavasti Strane Vanessaa manipuloi ja kypsyttelee hyväksikäytettäväksi. Vanessa on rakastunut ja ajattelee itse olevansa vapaaehtoisesti mukana suhteessa ja kun tilanne käy ilmi, puolustaa hyväksikäyttäjäänsä viimeiseen asti.

Kirjan toinen aikataso on vuodessa 2017, jolloin #metoo-liike räjähtää ja Stranen käytös nousee taas tapetille uusien paljastusten myötä. Strane on hyväksikäyttänyt muitakin Browickin opiskelijoita. Vanessa joutuu kohtaamaan ristiriitaiset tuntemuksensa siitä, mitä hänelle on itse asiassa tapahtunut. Onko Vanessa uhri vai ei? Miten suhtautua toisiin naisiin, jotka esittävät syytöksiä Stranea kohtaan?

Vanessa on todella taitavasti kirjoitettu epämiellyttävä kirja tukalasta aiheesta. Esikoisteokseksi varsinkin se on huikean hienoa työtä. Suosittelen, aiheen epämukavuudesta huolimatta: kirjasta saa sen verran vakuuttavan kuvan siitä, miten hyväksikäyttäjä toimii ja taivuttelee uhrin uskomaan mustan valkoiseksi. Kirja on myös vaikuttava kuvaus siitä, miten traumatisoiva kokemus voi värittää ihmisen loppuelämää, etenkin kun se tapahtuu identiteetin muodostumisen kannalta kriittisessä elämänvaiheessa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Liisa Stenberg: Vuosi Japanissa : Opas arkeen ja elämään vieraassa kulttuurissa
Finn Lectura, 2011
240 s.

Tämä opaskirja on suunnattu kaikille, jotka haaveilevat pidemmän ajan viettämisestä Japanissa, vaikkapa vaihtovuoden tai työkeikan muodossa. Minulla ei sellaisia suunnitelmia ole, mutta Japanin kulttuuri kiinnostaa yleisesti, joten nappasin tämän viehättävän kirjan herätelainana kirjastosta mukaani.

Oikein mainio opas tämä onkin. Osa sisällöstä on tällaisen nojatuolimatkailijan näkökulmasta vähän tarpeettoman konkreettista ja osa on varmasti näin kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen jo auttamatta vanhentunutta, mutta epäilemättä tästä osasta kirjaa on ollut suuri ilo Japanin-matkaa suunnitteleville.

Yleinen kulttuurisisältö oli sen sijaan oikein mielenkiintoista, tässä kun mennään pykälää turistikerrosta syvemmälle Japanissa asumisen ja elämisen yksityiskohtiin. Kirja käsittelee aihettaan monipuolisesti ja eri näkökulmista, joten tämän luettuaan on taas hitusen syvällisemmin perillä japanilaisesta elämänmenosta arkielämän kannalta. On jotenkin yllättävän kiehtovaa lukea vaikkapa japanilaisesta jätehuollosta!

Matkaa suunnittelevalle tämä on varmasti edelleen monilta osin käypää tavaraa, ihan joka juttua ei tietysti kannata ottaa annettuna enää näin kymmenen vuotta myöhemmin. Japanista tai vieraista kulttuureista ylipäänsä kiinnostuneille Vuosi Japanissa on mukava nojatuolimatka, kiitos runsaan kuvituksen ja ilahduttavan yksityiskohtaisuuden.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.