Vaikka ei Voimaa muuten lukisikaan – syystä tai toisesta – kannattaa silti lukea uusimmasta numerosta (6/2006) Leea Klemolan haastattelu. On meinaan mielenkiintoinen – henkilö ja haastattelu. Onneksi se löytyy myös netistä.
Suosikkikohtani jutussa on Klemolan näkemys klassisesta musiikista:
Olen soittanut lapsena seitsemän vuotta poikkihuilua, jota mää inhosin. Se huilu koki kovia. Kaikki klassinen musiikki tekee minusta ihan hirvittävän surullisen. Siinä on sellaista ikuisuuden läsnäoloa. Mää en pysty kuuntelemaan sitä, kun muistan, että kuolen lopulta. Millään ei ole mitään merkitystä.
Sitähän se klassinen pitkälti on, että ammoin kuolleiden ihmisten päässä joskus syntynyttä musiikkia soitetaan uudelleen ja uudelleen. Ihan tässä alkoi Erich Zannin musiikki kaikua korvissa.
Runsaasti sympatiaa vauvankävelytykseen, muuten. Tuttua touhua 😉