Matias Riikonen: Matara
Teos, 2021
307 s.
Matara meinasi jäädä lukematta. Olen kyllä Riikosta lukenut, mutta esimerkiksi Suuri fuuga kiisi reippaasti hilseen yläpuolella, etenkin kun Beethoveniin nojaava musiikillinen rakenne ei aukene minulle millään tapaa. Olinkin jo laskemassa Riikosta turhanaikaisten kikkailijoiden kastiin.
Tarvittava sysäys tuli kuitenkin Riikosen puolisolta, Iida Raumalta, jonka upea Hävitys otti lapset vakavasti. Sama maininta löytyy Matarankin takakannesta. Päätin siis katsoa, millaisen näkökulman lapsuuteen tämä teos antaa.
”Sen verran mä rikon viel sääntöjä et sanonpa vaan ettei äiti ja isä ikinä päästäis meitä ja varsinkaan sua tänne jos ne tietäis millasta tää touhu täällä on. Maalle raittiiseen ilmaan… Voi saakeli.”
Matara kertoo pojista, jotka viettävät kesäänsä jonkinlaisessa kesäsiirtolassa uppoutuneena koko kesän kestävään leikkiin. Tosimaailma esiintyy puheissa vain epämääräisenä opistona, jossa on hoitajattaria, siinä kaikki. Kirjan sisäinen maailma on täysin irrallaan ulkomaailmasta. On vain kesä, metsä ja siellä tapahtuva leikki.
Vai pitäisikö sanoa peli? Leikin ja pelin rajamaastoa monesti miettineenä yksi erottavista tekijöistä on säännöt: peli on joidenkin määritelmien mukaan leikkimistä, jossa on säännöt. Leikeissäkin voi toki olla sääntöjä, mutta ne ovat harvoin kovin tiukkoja tai joustamattomia. Mataran kuvaamassa leikissä säännöt sitovat osallistujia todella tiukasti. Leikkijät ovat jakautuneet heimoiksi ja yhteiskunniksi, jokaisella on oma paikkansa ja roolinsa. Kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä pikkuveli, kuuluu isoveljensä kanssa Mataran valtakuntaan, joka on selvästi antiikin Rooman kulttuurista inspiroitunut senaattorien ja konsulien johtama yhteiskunta.
Jossain kauempana on sitten partialaisia, kalleja ja kermejä, joista etenkin kermejä pelätään kovasti. Kermit hyökkäävät tavallisesti kerran kesässä ja jos mataralaiset eivät ole varustautuneita, valtakunta voi jopa tuhoutua. Niinpä kaikki mataralaiset plebeijeistä senaattoreihin hikoilevat päivittäin harjoituskentillä opetellen taistelutekniikoita. Kuoleman uhka on leikissä vakava: jos saat iskun puumiekasta, kuolet, eikä leikkiin voi sen jälkeen palata enää koskaan. Siksi sotiminen on tässä leikissä totista puuhaa.
Leikkijöiden ikä vaihtelee pikkupojista noin 15-vuotiaisiin teineihin. Pikkupojat tuntuvat puuhastelevan työvoimana ja intoilemassa sirkushuveista, vanhemmilla senaattoreilla ja konsuleilla on sitten totisemmat valtapelinsä. Jonkunlainen ikäraja leikkiin osallistumisessa on; vanhimmat pojat tietävät, että lopulta opistolle ei ole enää tulemista. Toisaalta leikkiin tulee joka vuosi uusia poikia mukaan. Mutta minkälaiset valtakunnat seuraavaksi kesäksi jäävät? Leikki on sillä tavalla pysyvä, että jos kesän lopussa olet orja, palaat leikkiin seuraavan kesän alussa yhä orjana. On kiehtovaa, miten kukaan ei kyseenalaista leikkiä tai halua rikkoa sen sääntöjä.
Takakannessa puhutaan väkivallasta ja hellyydestä. Odotin Hävityksen jälkeen ehkä rujompaa kuvausta lasten välisestä ryhmädynamiikasta ja enemmän kiusaamista ja väkivaltaa. Matara ei ollut kuitenkaan ihan niin rankka kirja kuin odotin. Väkivallantekoja kuitenkin tapahtui ja niitä myös pelättiin. Kermien vangiksi jääminen on mataralaisille pelottava uhka. Kun mataralaiset itse saavat otettua vankeja, heitä nöyryytetään ja alistetaan monin eri tavoin. Kaikki pysyvät silti leikissä mukana, kukaan ei uskalla jäädä poiskaan. Väkivallan vastapainona on sitten hellyyttä: etenkin isoveljen huolehtiva suhde pikkuveljeen on lämmin ja herkkä.
Ulkomaailma jää siis hämärän peittoon. Joku saattaa satunnaisesti sanoa jotain leikin ulkopuolelle viittaavaa, mistä joku huomauttaa heti: niin ei saa tehdä. Tämä tekee Matarasta ajattoman, se sijoittuu jonnekin ajan ulkopuolelle, mytologiseen kesätodellisuuteen. Tätä kesätodellisuutta Riikonen kuvaa upeasti. Metsäluonnon kuvaus on rikasta ja yksityiskohtaista. Riikonen käyttää vanhanaikaista ja epätavallista kieltä kuvaamaan luontoa: on naakimista, autseja, aihkeja, sysmiä, kurppia, melloja. Yhtä lailla onnistuneesti Riikonen kuvaa Mataran rakennettua yhteiskuntaa ja poliittisia vehkeilyjä.
Matara nousee epäilyksettä vuoden 2022 parhaimpien lukukokemusten joukkoon.
Kanervat ja puolukat alkoivat väristä, ja veljekset kiihdyttivät askeliaan äänten hukkuessa tuuleen, ja kun tuuli malttui, heidän askeleensakin moinasivat… he välttivät astumasta jäkälille, etteivät ne rahisisi, ja he meinasivat talloa kenttäkiitäjäisen, joka kimmelsi päivänpaisteessa kuin jonkun äveriään kulkijan laukusta pudonnut smaragdi, ja he kävivät entistä kyyrympään kiirehtiessään kallionhalkeaman kuruun.