Katoavaa elämäntapaa itä-Siperiassa

Chi Zijian: Puolikuu (额尔古纳河右岸)
Aula & Co, 2022
Suom. Rauno Sainio
355 s.

Vaihdoin joskus muutaman sähköpostin suomentaja Rauno Sainion kanssa, kun olin valitellut kiinasta käännetyn kirjallisuuden olevan kovin paljolti miehiä muistelemassa Kulttuurivallankumousta. Sainio lupasi silloin, että muutakin on luvassa ja tässä sitä nyt sitten on. Puolikuun on kirjoittanut nainen ja se käy läpi aivan toisenlaista historiaa, vaikka Kiinaan sijoittuukin.

Chi Zijian (s. 1964) on kotoisin Heilongjiangin maakunnasta, joka on Kiinan pohjoisin maakunta, kaukana koillisessa Mantšuriassa Venäjän rajalla. Näille seuduille Puolikuukin sijoittuu. Kirjan kehys­kertomuk­sessa vanha evenkinainen muistelee elämäänsä. Kertomuksesta piirtyy kuva koko 1900-luvusta näiden syrjäisten seutujen asukkaiden näkökulmasta.

Evenkit ovat paimentolaiskansa, jotka ovat asuttaneet Venäjän ja Kiinan rajalla kulkevan Amur-joen ja etenkin sen latvajoen Argunin rantoja (kirjan kiinankielinen nimi 额尔古纳河右岸 on suomeksi ”Argun-joen oikea ranta”). Kirjassa kuvatut evenkit ovat poronhoitajia kuten saamelaisetkin, mutta evenkien elämäntapa eroaa jonkun verran saamelaisista. Evenkit eivät esimerkiksi syö poronlihaa, mutta käyttävät poroja ratsuina.

1900-luvun alussa evenkit elivät omaa paimentolaiselämäänsä kaikessa rauhassaan, mutta eihän ympäröivä maailma ketään Siperian perimmäisissä kolkissakaan jätä rauhaan. Yhteyksiä muuhun maailmaan on venäläisten kulkukauppiaiden muodossa jo aikaisemmin, mutta isommin maailma tulee evenkien luokse viimeistään 1930-luvulla, kun Japani valloittaa Mantšurian ja perustaa alueelle oman Mantšukuon nukkevaltion. Japanilaiset tulevat vaatimaan kylän miehiä sotilaskoulutukseen ja siitä alkaa paimento­laisten vapaan elämäntavan loppu. Japanilaiset karkoitetaan, mutta Neuvostoliitolla ja Kiinalla on aluetta kohtaan oma mielenkiintonsa ja evenkit halutaan lopulta sulauttaa osaksi kiinalaista yhteiskuntaa.

Tätä kehitystä nimettömäksi jäävä kertoja, evenkien viimeisen heimopäällikön vaimo, kertomuksessaan kuvaa. Kehyskertomus tapahtuu jossain 1990-luvulla, kun evenkit halutaan siirtää asumaan kaupunkiin. Valtaosa heimosta lähtee, mutta kertoja jää: hän ei ole koskaan asunut muussa asumuksessa kuin kodassa, eikä aio asua­kaan. Hänellä on äidiltä peritty tuli, joka ei ole koskaan sammunut, kodan savuaukosta näkyvät tähdet ja ympärillä luonto ja porot.

Puolikuussa ei ole varsinaisesti mitään juonta. Se on tavallaan sukukronikka, jossa kuvataan pienelle kyläyhteisölle tapahtuvia asioita, ja toisaalta antropologinen kertomus, joka dokumentoi tämän evenkiyhteisön tapoja ja elämää. Kyläläisten elämään mahtuu kaikenlaista; elämä paimentolaisena voi olla vapaata, mutta on se myös kovaa. Lapsikuolleisuus esimerkiksi on melko karmivaa. Traagisimpana piirtyy šamaaniksi nousevan Nihaun elämäntarina.

Chi Zijian kuvaa rajaseutujen jylhää luontoa kauniisti. Evenkien luontoyhteys näyttäytyy herkkänä ja kevyenä, etenkin verrattuna siihen, kun Kiina alkaa kohdistaa huomiotaan alueen resursseihin. Luonnon kovakouraisemmasta hyväksikäytöstä seuraava luontokato estäisi evenkien perinteisen elämäntavan, vaikka evenkejä ei muutenkin yritettäisi estää elämästä omanlaistaan elämää. On hyvä, että tätä perinteistä elämäntapaa on kirjattu muistiin tällaisessa muodossa ennen kuin se häviää kokonaan.

Minut on haudattava puuhun, tuuleen. Ainoa ongelma on, että neljän keskenään sopivasti sijoittuneen puun löytäminen on tätä nykyä helpommin sanottu kuin tehty.

Rauno Sainio on tehnyt suomentajana hienoa työtä. Mukavasti kirjan loppuun on lisätty muutaman sivun suomentajan jälkipuhe, jossa Sainio avaa etenkin romaanin nimistöön liittyviä ongelmia. Monien henkilöiden nimet ovat venäläisiä ja kiinalaiset transkriptiokäytännöt ovat tehneet tulkitsemisesta työläitä. Poronhoitosanastoon Sainio on sentään saanut hyviä vastineita saamelaisesta kulttuurista.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.