Kauhistuttaa Euroopassa vanginvartijoita

Armas Äikiä: Tulikantele
Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1947
114 s.

Tutustuin tähän kirjaan täysin ulkokirjallisista syistä. Tein hiljattain aakkosellisen hakemiston Kirjavinkkeihin ja huomasin yllätyksekseni, että kahdenkymmenen vuoden ja kymmenen tuhannen kirjan aikana emme ole arvioineet yhtäkään kirjaa kirjailijalta, jonka sukunimi alkaa ä:llä. Aloin tietysti oitis etsiä tällaista kirjailijaa, vaan sepä ei olekaan ihan yksinkertaista.

Tampereella pääkirjaston varastosta löytyi kuitenkin Armas Äikiän teoksia, joista otin kokeeksi tämän runokokoelman – sellaisenhan lukee äkkiä ja jos se on säällinen, sillä saa paikattua tämän kummallisen vajeen tietokannassa.

Ennen kirjan lukemista vilkaisin Wikipediasta, kuka tämä Armas Äikiä oikein on miehiään. Siinä kohtaa jo iski aavistus, että tästä kirjasta ei taida sittenkään olla täydentämään Kirjavinkkejä. Äikiä eli 1904–1965 ja edusti kulttuuri- ja taidekäsityksiltään dogmaattista neuvosto-marxismia. Äikiä liittyi kiellettyyn kommunistipuolueeseen 1920-luvun alussa ja vietti vuosia vankeudessa 1920- ja 1930-luvuilla. Vuonna 1935 Äikiä siirtyi Neuvostoliittoon kesken ehdonalaisen vankeuden ja menetti siksi Suomen kansalaisuuden. Neuvostoliitossa Äikiä selvisi hengissä 1930-luvun vainoista.

Äikiä oli sittemmin Kominternin palveluksessa, maatalousministerinä Terijoen hallituksessa ja jatkosodan aikana radio­propaganda­tehtävissä. Hän sanoitti Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan hymnin ja toimi taideasiain hallinnan päällikkönä. Suomeen Äikiä palasi 1947 ja toimi taustavaikuttajana SKP:ssa. Virallisissa tehtävissä Äikiä ei kansalaisuuden menettäneenä voinut toimia.

Tulikantele on vuodelta 1947 ja sen on julkaissut Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike Petroskoissa. Kokoelmassa on kuusi osaa. Avausosa ”Kohtalonkamppailu” on synkeää sotarunoutta, jossa ihastellaan Venäjän suuruutta ja parjataan saksalaisia. Valtaosa runoista on aikakautensa mukaisesti mitallista ja riimillistä, mutta osassa on vähän vapaampaa mittaa – heikoin tuloksin, koska niistä runoista ei oikein löydy toimivaa rytmiä.

Jos unohdetaan kammottava Venäjä-mielinen propaganda hetkeksi, parhaimmillaan Äikäs on ihan ok. Osion lopettava runo ”Sotarikollinen” on edelleen aivan pätevä, etenkin kun tässä ei sotarikollista nimetä. Aikalaisille aatteen jakaville lukijoille se oli itsestäänselvästi Hitler, mutta minulle tästä tulee kyllä ennen kaikkea mieleen Putin:

Työ tehty oli ponnistuksin vaikein.
Maa nosti tähkäpäitä, kantoi hedelmää.
Hän nähdäksensä ryöstöelintilan kaiken
maan käski autioittaa, viljan hävittää.
Niin huippuineen kuin pilvivartioksi
nous ylväs kaupunki, työ kansan ylpeän.
Hän antoi käskyn huiput muuttaa raunioksi
siks, ettei suurempainsa varjoon jäisi hän.

Miksei tätä voisi Ukraina mielessä lausua tänäkin päivänä. ”Takatalvi”-runon kuvaus Eestin kansan vapauttavasta neuvostoarmeijasta sen sijaan tuskin ilahdutti virolaisia 1940-luvulla tai tänä päivänäkään.

”Moskova”-osion tunteikkaat kuvaukset Moskovasta ovat lähinnä puisevia. Ylistys Leninin kirjastolle ei saa ainakaan tässä kirjallisuuden ystävässä mitään tunteenpaloa aikaiseksi. ”Tulikehässä”-osiossa käsitellään Leningradin piiritystä suurella paatoksella. ”Ihmisäiti” on melkein 20 sivua pitkä runo leningradilaisäidistä sotaan lähtevine lapsineen; se oli niin sentimentaalista soopaa, etten jaksanut lukea kokonaan.

”Tilitys historialle”-osiossa on taas kummallisesti sana kerrallaan pudoteltua runoutta, jonka rytmi ei oikein aukene. ”Rikoksentekijät”-runo, esimerkiksi, alkaa näin:

Sivistyksen
lukukirjasta
pois
joka lehden
kaluten kuten toukka
syö lehtiä tuomesta,
oman kansansa orjuuttaneet he on, tehden
karun keskitysleirin
kotimaastamme Suomesta.

En ymmärrä, saatikka hirveästi arvosta suomalaisten asemoimista rikollisiksi ihmisyyttä vastaan ja Venäjän nostamista Suomen vapauttajan asemaan. Ylistyslaulu SKP:lle on sekin vähän vaisu juttu tänä päivänä.

Lopussa on vielä ”Aineen ja hengen ylistyslauluja”, joissa on ihan kaunista luontokuvausta ja huomattavasti vähemmän propagandistista aatteenpaloa. ”Revontulet” esimerkiksi on aivan soma kuvaus revontulista ja ”Maa”-runo viehättää ateismissaan:

Moni tahtoisi pois maan vaivasta
ja peljäten maallista
ikävöitsee vain herransa taivasta,
pesää autuaallista.

On heille sun vauhtisi rajua.
Hyvä maa, toki sallit sen,
minä että en kadota tajua,
tasapainoni hallitsen?

Pään painaen maaemon kupeisiin
jos sattunen voipumaan,
niin taivaiden saleihin upeisiin
minä tahdo en toipumaan.