Swannin ratkaiseva rakkaussuhde alkoi syntymäni aikoihin

Kadonnutta aikaa etsimässä 2

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 2 : Swannin tie 2-3: Swannin rakkaus; Paikannimet: nimi
Otava, 1977
Suom. Inkeri Tuomikoski
307 s.

Suomenkielinen toinen osa Swannin tie 2-3: Swannin rakkaus; Paikannimet: nimi sisältää osat, jotka ranskaksi julkaistiin yhdessä Combrayn kanssa. Jostain syystä tämä meni niin ja lisäksi näiden osien suomennosten julkaisun välillä kului lähes kymmenen vuotta. Harmi heille, jotka innostuivat Proustista vuonna 1968 ja joutuivat odottamaan jatkoa vuoteen 1977… Suomentajaksi on vaihtunut Inkeri Tuomikoski; suomennosjälki on pykälän modernimpaa kuin avausosassa.

Tämä osa on pääasiassa Swannin rakkautta, se kattaa tästä noin 300-sivuisesta niteestä 250 sivua. Herra Swann on tietysti tuttu jo Combraysta, missä jo alussa mainitaan Swannin epäsäätyinen avioliitto ja vaimo, jota kertojan perhe ei suostu kutsumaan vierailulle. Tästä vaimosta, Odette de Crécystä, saadaankin sitten kuulla Swannin rakkaudessa enemmän – joskaan ei sitä, kuinka Swann ja Odette lopulta päätyvät naimisiin.

Verdurinien salongissa kokoontuu värikäs sisäpiiri: on tohtori Cottard, muuan taidokas nuori pianisti ja tämän täti, eräs taidemaalari ja sitten “suorastaan puolimaailmaan kuuluva” Odette. Odette tuo salonkiin tapaamansa herra Swannin (”joku nirso salonkileijona olisi voinut ihmetellä, kannattiko kuulua kermaan, jos sitten alentui esiteltäväksi Verdurineille”). Kun vanha ystävä esittelee Swannin teatterissa Odettelle, Swann ei pidä Odettea kauniina, päinvastoin kokee hänet melkein fyysisesti vastenmielisenä. Odette tulee kuitenkin vierailemaan Swannin luona ja siitä saa alkunsa pikkuhiljaa läheiseksi ja fyysiseksi käyvä tuttavuus. Lopulta Swann rakastuu ja se jos mikä on pyöritystä.

Ja niin kävi, että ensimmäisen illan tapahtumat toistuivat jonkin aikaa samassa järjestyksessä; Swann kosketteli sormin ja huulin Odetten rintaa, ja vasta siitä alkoivat hänen jokailtaiset hyväilynsä, mutta sen jälkeenkin kun katleijoitten asetteleminen (tai rituaalimaisesti näytelty asetteleminen) oli jäänyt käytännöstä, kielikuva ”asetella katleijoita” oli jäänyt muuttuakseen mutkattomaksi sanonnaksi, johon he turvautuivat halutessaan viitata rakasteluun, toisen lihalliseen omistamiseen – hetkeen, jolloin kukaan ei omista mitään – ja säilyi heidän keskinäisessä kielenkäytössään tuon vanhan tavan muistomerkkinä. Sitäpaitsi tuo erikoinen tapa sanoa ”rakastella” ei ehkä merkinnytkään täysin samaa kuin sen muut vastineet.

Lukija saa kokea koko mielipuolisen rakkauden kirjon. Toivottomasti rakastunut Swann kärsii milloin mustasukkaisuudesta, milloin muista rakkauden kidutuksista. Odette on kurtisaani tai kokotti, eli ympärillä pyörii miehiä siinä määrin, että mustasukkaisuuteen voi ollakin aihetta. Rakkaudessa Swann on sitä paitsi melko kömpelö, vaikka muuten maailmanmies ja melkoinen monitaituri onkin. Tietty kaksinaismoralismi paistaa tietysti kirkkaana: Swann kauhistelee ajatusta Odettesta muiden miesten – saati naisten, hyi kamala! – syleilyissä, mutta Odettea tapaillessaan käy itse tapaamassa muita naisia. Odettelle on pakko antaa pisteet sisukkuudesta, kun Swann tenttaa tätä tämän seksuaalisesta menneisyydestä:

Sano minulle käsi neitsyen kuvalla etkö ole, vai oletko ollut naisten kanssa. – Mistä minä sen tietäisin, huusi Odette raivoissaan, ehkä joskus, kauan sitten, kun en itsekään huomannut mitä tein, sanotaan nyt pari, kolme kertaa.

Paikannimet: nimi on pienempi katkelma, jossa ääneen pääsee taas kertoja-Marcel – joka toki satunnaisesti kommentoi jotain Swannin rakkaustarinan väliin – kertomaan episodia lapsuudestaan. Heikko terveys estää Marcelia matkustamasta perheen kanssa Italiaan, joten Marcel joutuu Françoise-palvelijan kanssa ulkoilemaan päivittäin Champs Elysées’lle terveytensä edistämiseksi. “Minusta oli sietämätöntä käydä Champs-Elysées’llä”, Marcel toteaa, mutta kuinka ollakaan, eräänä päivänä puistossa Marcel kohtaa punatukkaisen tytön, Gilberten, joka hurmaa Marcelin ensinäkemällä. Vähän myöhemmin tyttö kutsuu Marcelin mukaan leikkimään rosvoa ja poliisia ja siitä alkaa ihastus.

Gilberte on tietysti Gilberte Swann, herra Swannin ja Odetten tytär, johon Marcel ehti ensimmäisen kerran ihastua jo kohdattuaan tämän ohimennen Combrayssa. Tässä yksipuolinen ihastus saa peilata Swannin ja Odetten välistä suhdetta. Marcelin rakkaus Gilberteä kohtaan saa toimia unelmien ja todellisuuden välisen törmäyspinnan näyttämönä.

Paikannimien alussa on myös oikein hurmaavaa pohdiskelua erilaisten paikannimien tuottamista mielleyhtymistä. Proustin proosa on edelleen ylitsevirtaavaa – olisin siteerannut tässä pätkän Gilberten kohtaamisesta, mutta virkkeellä olikin mittaa yli sivun verran, niin enpä viitsinytkään. Melkoista vyörytystä, siis, eikä todellakaan ihanteellista iltalukemista – ellei kirjan ääreen nukahtaminen sitten ole tavoitteena. Raskaudestaan huolimatta Kadonnutta aikaa etsimässä jaksaa yhä viehättää koristeellisuudellaan. Seuraavaksi sitten kukkaan puhkeavien tyttöjen pariin!


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *