Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1 : Swannin tie 1: Combray
Otava, 1968
Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen
245 s.
Tästä alkaa Marcel Proustin mittava romaanikokonaisuus, joka kattaa suomeksi kymmenen osaa. Luettavaa siis riittää, vaikka romaani jääkin lopulta kesken Proustin kuoltua ennen sarjan lopullista julkaisua. Lähtökohtaisesti tämä on niitä luku-urakoita, joiden järkevyyttä sopii kyseenalaistaa. Itsekin vastustelin pitkään, mutta riittävästi kehuja vakavasti otettavilta tahoilta kuultuani päätin tarttua tähän klassikkoon.
Kaikki kirjallisuudenharrastajat varmasti tietävät tästä sen iänikuisen madeleine-leivoksen, mutta välttämättä kovin paljon pidemmälle tietämys kirjasarjasta ei sitten ulotukaan. Juonesta puhuminen on ainakin tämän ensimmäisen osan kohdalla merkityksetöntä; tämä ei ole mikään juoniromaani. Sen sijaan Proust kuvaa toisaalta tiettyä vuosisadan vaihteen ranskalaista porvarillista elämäntapaa ja toisaalta muistia ja muistamista.
Tyyliltään teos on erittäin polveileva ja pitkävirkkeinen. Kappaleet ovat pitkähköjä, eikä tekstiä ole juuri jaettu lukuihin. Proust kuvailee värikkäästi ja esittelee niin lavean joukon Combrayn asukkaita, että lukijalla on kovasti tekemistä siinä, että muistaa kuka kukin on. Kerronta myös vaeltaa aikatasolta toiselle kovin notkeasti.
Mikä tässä sitten on kiinnostavaa? Proust kirjoittaa ihastuttavasti, oli kyse sitten niinkin latteasta asiasta kuin parsan syömisen seurauksista:
Minusta tuntui, että nämä taivaalliset värisävyt paljastivat viehkeät olennot, jotka olivat huvikseen muuttuneet vihanneksiksi ja jotka syötäväksi tarkoitetun ja kiinteän valeruumiinsa läpi antoivat aamuruskosta syntyvien väriensä, sateenkaareen väikkeittensä ja haipuvan illan sinensä takaa aavistaa kallisarvoisen elinnesteensä, jonka minä tunnistin vielä koko seuraavan yön ajan, kun ne runollisia ja karkeita leikkejään leikkiessään, kuin jossakin Shakespearen satunäytelmässä muuttivat minun yöastiani tuoksuvaksi maljaksi.
Tästä teoksesta on luonnollisesti kirjoitettu hyllymetreittäin analyysiä. Suosittelen syventämään lukukokemusta joillain ulkopuolisilla huomioilla, sillä ne voivat nostaa esiin kiinnostavia yksityiskohtia, joita itse ei huomannut. Hyviä suosituksia ei vielä tässä kohtaa ole antaa, mutta kenties myöhemmin.
Pirkko Peltosen ja Helvi Nurmisen suomennos on jo kovin iäkäs, vuodelta 1968, ja se näkyy kyllä. Isoin ärsytyksen aihe on säännönmukainen tapa kirjoittaa nimet väliviivatta, siis ”Leonie täti”. Tietty vanhanaikaisuus tyylissä toki Proustin tekstiin istuu. Pontus Purokuru kommentoi Selitä mulle -podcastissaan (Purokurun Proust-jaksot olivat minulle yksi viimeisistä arkunnauloista), että varsinkin tämä ensimmäinen osa on paikoin heikosti suomennettu. Jotain kömpelyyksiä noteerasinkin, mutta eivät ne lukemista estäneet. Tähän uuteen painokseen olisi kyllä sietänyt vielä oikolukea ja korjailla lyöntivirheet.
Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.
Pidin todella paljon tekstistä. Ihastuttava otsikointi.