Kategoria: Elokuvat ja tv

Lauantaina viihdettä tarjosi Bridget Jones: Elämä jatkuu joka oli melkoisen karmiva jatko-osavedätys kerrassaan kelvolliselle elokuvalle. Reilusti ylilyöty juoni oli suorastaan kamala ja henkilöt pyörivät tasan samoilla raiteilla kuin edellisessä elokuvassa. Hoh.

Tänään katseltiin sitten National Treasure – Kansallisaarre, ja sepä olikin odotettua parempi. Puhdasta hömppää, tietysti, mutta mukavan vauhdikas kuitenkin. Eikä tarvinnut kokea järkytystä: Nicolas Cage on edelleen täysin kelvoton näyttelijä. Muuten elokuva oli kerrassaan kelvollinen viritys, kaikessa älyvapaudessaan.

Aprilin juhlat on niitä elokuvia, joka ei välttämättä ole videovuokraamon vakuuttavinta tarjontaa kannen perusteella, mutta kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen. Pienimuotoisessa indieleffassa on hyviä näyttelijöitä ja sydäntälämmittävä tarina. Kuvio on tavallaan aika perinteistä kiitospäiväleffaa, mutta vaikka elokuvassa perheen musta lammas pyrkiikin paikkaamaan välejään perheeseensä, tapahtumissa on riittävästi särmää ja tummaakin huumoria tasapainottamaan väistämätöntä siirappisuutta.

The Last Horror Movie yrittää olla erilainen kauhuleffa. Murhiaan dokumentoiva sarjamurhaaja jutustelee kameralle nokkelana ja lahtaa viattomia. Pisteitä leffa ansaitsee brittiläisyydestä ja Kevin Howarthista pääosassa; mies tekee hienon suorituksen hieman erikoisena sarjamurhaajana. Synkässä aiheessa on mukava annos huumoria, joten lopputuloksena on positiivisesti erilainen leffa, jonka loppu onnistui kaikesta teennäisyydestään huolimatta säväyttämään.

Viikonlopun elokuvana katseltiin Stella Polaris -improvisaatioryhmän elokuva Kukkia ja sidontaa. Elokuva kertoo makkaratehtaan ympärillä pyörivästä yhteisöstä, jonka ihmissuhteissa on monenlaista sotkua. Elokuva on hyvin omaperäinen ja erikoinen tunnelmaltaan, tyylilaji vaihtelee vähän miten sattuu. Loppuratkaisu oli mielenkiintoinen. Näyttelijät olivat yleisesti ottaen kerrassaan erinomaisia, mutta se oli jo aikaisempien näytteiden perusteella selvää.

Älkää muuten odottako, että Stella Polariksen nettisivuilla olisi mitään mainintaa elokuvasta. Elokuvalla onkin omat kotisivut.

Elokuva piti katsoa, päädyimme vähän tylsästä valikoimasta Amityville Horroriin. Jonkinasteinen klassikko lienee kyseessä, leffa ilmestyi vuonna 1979. Aivan vaikkapa Manaajan tasolle leffa ei kuitenkaan yllä, vaikka samantyyppistä katolista kauhua onkin, ja vieläpä tositarina.

Paholaisen riivaama talo on ihan kelpo aihe kauhuleffalle, mutta Amityville Horror ei aivan täysin purrut. Kauhua rakennellaan hiljakseen ja ihan tyylikkäästi, mutta liiankin rauhallista tahtia; elokuva voisi hyötyä tiivistyksestä. Loppuun jää sitten kliimaksinmentävä aukko. En paljasta, miten siinä sitten kävi, mutta odottamattoman lattea ratkaisu elokuvassa oli.

Ratkaisu tietysti on mikä on, sillä elokuva perustuu tositapahtumiin. Toiselta DVD:ltä löytyvä dokumentti osoittautuikin elokuvaa kiinnostavammaksi. Tapaus on jäänyt vieraaksi, en tiedä, onko Amityvillen kummitustalo ylipäätään Suomessa tuttu juttu vai onko vika tapahtuma-ajassa ennen allekirjoittaneen syntymää. Joka tapauksessa talossa tapahtui kuusi uhria vaatinut verinen murha, jonka jälkeen uusille asukkaille alkoi silkka helvetti.

Dokumentissa nähtiin erilaisia henkimaailman asiantuntijoita vuoroin vakuuttamassa ilmiöiden aitoutta ja vuoroin syyttämässä toisia huijareiksi. Rahaa oli ilmeisesti pelissä, samoin henkilökohtaista loanheittoa puolin ja toisin. Meedioiden todistuksiin en usko hetkeäkään, mutta mitä talossa tapahtui, on muuten melkoinen mysteeri. Myöhemmät asukkaat ovat viihtyneet, kuulemma, mutta kärsivät tungettelevista pällistelijöistä.

Jännä tapaus, kaikin puolin, mutta vähän tylsä elokuva.

Ihmeperhe oli odotettua parempi. Perheenjäsenten supervoimat vain jaksavat huvittaa surullisella tavalla edelleen: isä on supervahva, äiti superjoustava, poika salamannopea ja tytär näkymätön… Mielenkiintoisia valintoja, mutta elokuva toimi mainiosti. Hyvä ja vauhdikas (joskin paikoin vähän ilmeinen) juoni kantoi koko elokuvan ajan ja todella näyttävä graafinen suunnittelu viihdytti koko ajan. Elokuva oli yhtä tyylitajun juhlaa. Suosittelen ehdottomasti kaikille animaatioleffojen ystäville.

Sky Captain and the World of Tomorrow oli hieman toisenlainen tietokoneanimaation taidonnäyte. Kokonaan bluescreeniä vasten kuvattu elokuva tavoitti hakemansa tyylin näyttävästi, mutta lopputulos oli jotenkin … vieraannuttava? Outo kuitenkin. Samalla jälki oli perin omaperäistä, mutta jotenkin ehkä kuitenkin liian outoa. Elokuvassa oli paljon hyvin klassisia ja vanhanaikaisia elementtejä, juonessa ja tyylissä, lopputuloksesta on aika vaikea saada otetta. Ehdottomasti katsomisen arvoinen, mutta ei sittenkään mikään huippuleffa, enemmän kiinnostava kuriositeetti.