Kategoria: Elokuvat ja tv

Googlen blogista löytyi juttua Googlen elokuvatoiminnosta. Kas, sehän on näppärä. Hakukenttään kun kirjoittaa "movie:" ja kuvailee elokuvaa, Google päräyttää ruutuun leffan nimen. Kokeillaas:

Mikäs oli se leffa, jossa enkeli hengasi Berliinissä? "movie: angel comes down to berlin" – toisena vaihtoehtona löytyy oikea elokuva, eli Wim Wendersin erinomainen Himmel über Berlin (alias Wings of Desire, blah).

Hitsi miten jännä toiminto. Googlen innovatiivisuus saa toden totta informaatiotutkijan ilahtumaan. Haulla voi myös näppärästi etsiä näyttelijöiden viimeisimpiä tai parhaimpina pidettyjä töitä.

Katselimme toissailtana Stepfordin naiset, uuden version. Vanhasta ei ole tietoa, mutta uusi ei valtavasti vakuuttanut. Elokuvan idea "ihanneyhteisöstä", jossa miehet ovat miehiä ja naiset täydellisiä oli ihan toimiva ja kiinnostava, mutta lopulta toteutus ontui ja pahasti. Pisteet kuitenkin Stepfordin luomisesta – koko pastellinsävyinen maailma on todella vaikuttava ja huolellisesti viimeistely luomus. Harmi vain, ettei elokuva yllä tapahtumapaikkansa tasolle.

Eilisen illallinen-ja-elokuva-paketin elokuvana toimi The Machinist (illallisen osaa toimitti Pizzeria Napoli, kun viime viikolla kävimme Manhattanissa pihveillä – hyviä molemmat, perusravintoloiden parhaimmistoa). Laatuelokuvaa katsomassa taisi olla alta kymmenen katsojaa, tosin torstai-ilta ei taida olla muutenkaan mikään huippuilta, mutta sittenkin – tätä suosittelen ehdottomasti.

Keskitysleirivangin näköiseksi itsensä laihduttanut Christian Bale tekee varsin vahvan pääosan elokuvassa, joka voisi olla omaperäinen ja nokkela, ellei esimerkiksi Mementoa olisi koskaan tehty. Vaan eipä tuo mitään – omaperäisyys on hyväksi, mutta ei suinkaan pakko. Elokuvassa on nokkelia ideoita ja hyvin keksitty juoni, joten kokonaisuus toimii hienosti.

Juonesta en kerro mitään, etten spoilaa – ihan nokkela käänne siihen oli joka tapauksessa saatu ja onneksi loppuun vielä iskevä selitys. Elokuvan varsin hämärät tapahtumat saivat lopuksi tyydyttävän ja tyylikkäästi kaikki langat pakettiin vetävän loppuratkaisun, ilman että loppu olisi ollut jotenkin lattea tai huono. The Machinist on ankean tunnelmansa ansiosta ehdottomasti näkemisen arvoinen jännityselokuvista (ja erityisesti Mementon tyyppisistä kikkaelokuvista) pitäville.

Viikonlopun elokuvina katseltiin Alien vs Predator, jossa ihmisparat joutuvat kahden klassikkotappajan väliin. Elokuvan asetelma oli aika mielenkiintoinen – en kerro, miten, mutta aika nokkelalla tavalla suosikkihirviöt oli kuitenkin saatu vastakkain. Muuten elokuva oli kuitenkin melkoisen tyypillistä erikoistehostetoimintaa. Katsoihan sen, mutta toiste ei tarvitse nähdä. Ensimmäistäkään kertaa en pidä mitenkään välttämättömänä. Ainakin Aliens-sarja on merkittävästi parempaa katseltavaa kuin tämä tusinatuotos.

Toisenlainen kauhujuttu oli tositapahtumiin perustuva pienen budjetin Open Water. Siinä sukellusretkelle lähtevä pariskunta jää avomerelle yksin. Ihan vaille seuraa ei tarvitse sentään olla; meressä on monenlaista elävää, joiden kanssa voi puuhastella. Vaikkapa hait. Tämän elokuvan hait ovat vieläpä ihan oikeita sellaisia erikoistehosteiden sijaan.

Varsin pienin aineksin Open Water on kasattu, eikä tulos ole ollenkaan huono, varsinkin kun elokuvasta on ymmärretty tehdä melko lyhyt (tiivis 80 minuuttia). Ei se erinomainenkaan ole, mutta ahdistava elokuvasta on saatu. Jos meri tuntuu pelottavalta, kauhujaan voi vahvistaa tällä perin inhimillisellä ja synkällä elokuvalla.

Nyt on Perikato nähty. Elokuva teki melkoisen vaikutuksen. Se kuvaa tapahtumansa yksinkertaisesti, selkeästi ja toteavasti, ilman turhaa nostatusta ja dramatisointia – tapahtumat ovat itsessään aivan riittävän dramaattisia.

Bruno Ganz tekee hienon roolin Hitlerinä. Suuri peto näytetään vanhana, sodan ja Parkinsonin taudin kuluttamana. Elokuva toteaa, että Hitlerkin oli ihminen – miestä saattaa jopa sääliä, välillä. Elokuvan kuva Hitleristä ei ole kuitenkaan mairitteleva tai glorifioiva, päinvastoin. Hitleristä piirretään ristiriitainen kuva, välillä raihnaisena miehenä, joka siirtelee kuvitteellisia armeijoita kartalla odottaen 12. armeijan tulevan pelastamaan Berliinin viime hetkellä, välillä raivokkaana sekopäänä, joka vaahtoaa siitä kuinka hänet on petetty, milloin kansa, milloin kenraalit. Kuolemantuomion saa moni Hitlerin petturiksi mieltämä upseeri.

Elokuvassa riitti sotilaspukuisia miehiä siinä määrin, että nimistä tahtoi mennä sekaisin. Joukosta erottui muutama henkilö, vahvimpana ehkä Göbbels. Ulrich Matthes oli varsin aavemaisen näköinen (ja varsin paljon aidon Göbbelsin näköinen, vieläpä) ja sopiva henkilö elokuvan ehkä voimakkaimmin pahaksi henkilöksi. Göbbelsin ja tämän vaimon järkkymätön usko kansallissosialismin ylivertaisuuteen samalla kun kolmas valtakunta murenee ympärillä vääjäämättä on järkyttävää nähtävää.

Tilanne bunkkerissa on varsin kaoottinen, mikä lienee varsin totuudenmukainen kuvaus Hitlerin Berliinin viimeisistä päivistä. Toiset yrittävät puhua järkeä Hitlerille, toiset taas lietsovat miestä pahempaan. Bunkkerissa totuus sodan etenemistä näkyy viiveellä ja vaiennettuna, kun välillä kuullaan uutisia Venäjän joukkojen etenemisestä. Toisinaan noustaan kaduille, joissa sotaa käydään jo täydellä teholla. Silloin päähuomion saavat Hitler-jugendin nuoret sotilaat ja omia teloittavat iskuryhmät. Sodan hulluus ei jää epäselväksi.

Tyylikäs ratkaisu tuottajilta oli laittaa Hitlerin sihteeri Traudl Junge, jonka muistelmiin elokuva pitkälti nojaa, avaamaan ja lopettamaan elokuva. Varsinkin loppu, jossa Junge näytetään puhumassa syyllisyydentunteistaan toimi hienosti. Junge oli elokuvan henkilöistä viattomimpia, mutta sittenkin – kuinka viaton Hitlerin sihteeri saattoi olla? Junge itse toteaa olleensa tietämätön, mutta sanoo itsekin, ettei se ole mikään selitys. Kaikkiin elokuvan "hyviin" hahmoihin joutuu suhtautumaan tietyllä ristiriitaisuudella: useimmat olivat kuitenkin korkea-arvoisia natsiupseereita ja siten hyväksyivät natsivallan julmuudet.

Kaksi ja puoli tuntia kestäväksi sotaelokuvaksi Perikato on harvinaisen kiinnostavaa katsottavaa. Jotain kertoo sekin, että Johannakin piti elokuvasta kovasti. Näin vakuuttavia elokuvia näkee harvoin ja suosittelenkin tutustmaan, mikäli aihepiiri kiinnostaa millään tasolla. Tarjolla on harvinaista näkökulmaa ja tervetullutta vaihtelua amerikkalaisille sotaelokuville.

Hellboy vastasi odotuksia kiitettävästi: sarjakuvamaista kevythömppää hauskalla okkultistinatsiteemalla. Hyvä, mutta ei todellakaan erinomainen. Kannattaa silti vilkaista, jos kepeän toimintaelokuvan haluaa nähdä. Sarjakuvaa lukemattomana mahdolliset asiavirheetkään eivät päässeet häiritsemään – hyvä niin.