Kategoria: Kirjat

Di Gregorio ja Barbucci: Sisarukset Grémillet : 1: Sarahin uni (Les Soeurs Gremillet : Tome 1: Le Rêve de Sarah)
Story House Egmont, 2022
Suom. Jouko Ruokosenmäki
71 s.

Grémillet’n sisarukset ovat tiivis tyttökolmikko. Sarah, Cassiopée ja Lucille ovat tosin kovin erilaisia keskenään, eikä elämä sisarusten kes­ken ole aina kovin harmonista tai rauhallista. Tyttöjä kaitsee vähän etäisen ja poissaolevan oloinen äiti.

Sarah näkee joka yö samaa unta. Siinä tytöt leijailevat metsässä pui­den lomassa meduusaparven perässä suuren puun luokse. Puussa on jonkinlainen kasvihuoneen kaltainen lasipalatsi ja siellä äidin huone, jossa on pieni, yksinäinen meduusa. Sarahia vaivaa tavattomasti tämä toistuva uni: mitä se yrittää hänelle kertoa.

Kun äiti taas eräänä päivänä katoaa ja jättää tytöt omiin oloihinsa, si­sarukset ottavat asiakseen selvittää äitinsä menneisyyden salaisuu­det. Ullakolta löytyykin mielenkiintoista todistusaineistoa, joka johtaa siskokset äidin salaisuuksien jäljille.

Sarjakuva on Giovanni di Gregorion yhdessä piirtäjä Alessandro Barbuccin kanssa käsikirjoittama. Barbucci on piirtänyt paljon Disneylle, hän on muun muassa W.I.T.C.H.-sarjakuvan luoja. Piirrosjälki on todella kaunista ja lämmin värimaailma toimii oivallisesti. Tarina on sinänsä lapsikohderyhmän huomioiden aika yksinkertainen, mutta siinä on sopivasti mysteerin tuntua, sen puitteet ovat tunnelmalliset, sivuilla on paljon elävästi piirrettyjä kissoja ja ennen kaikkea pää­hen­kilötytöt ovat vauhdikkaita, värikkäitä ja persoonallisia. Monenlaiset lukijat löytävät varmasti tytöistä oman suosikkinsa.

Grémillet’n sisaruksista on luvassa kolmiosainen sarja. Tässä on pää­osassa Sarah, toisen osan Cassiopéen ihastus pääosan saa keskim­mäinen sisaruksista eli Cassiopée ja kolmannessa on sitten vuorossa pikkusisko Lucille. Eiköhän nekin kirjastosta lainata, sen verran hyvän vastaanoton Sarahin uni meillä sai. Kaikkiaan tämä sarjakuva on siis oikein viehättävä tuttavuus, jota on helppo suositella kouluikäisille sarjakuvien ystäville.

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Heikki Kännö: Ihmishämärä
Sammakko, 2022
1038 s.

Heikki Kännön tuorein teos Ihmishämärä tekee vaikutuksen jo koko­luokallaan. Harvemmin tällaisia tuhatsivuisia romaaneja vastaan tulee. Kynnys tarttua ja lukea tuntuu, vaikka olen Kännön aikaisemmat teok­set lukenut ja hyviksi havainnut. Tiesin siis, mitä suunnilleen odottaa. Pääsi tämä silti yllättämään muutamaan otteeseen. Nimi antaa vihjettä siitä, mitä tulee, ja takakansi vahvistaa, että kyseessä on käänteinen Götterdämmerung, jumalhämärä. Nyt on ihmisten vuoro painua hämä­rään ja jumalten vuoro nousta tilalle.

Tapahtumat alkavat toisen maailmansodan juoksuhaudoista, Sieg­fried-linjalta Kleven lähistöltä, Reinin varrelta. Kaksi saksalaista sota­miestä keskustelee – no, toinen heistä luennoi – vartiossa ollessaan Leibnizista ja tämän monaditeorista, kun miesten huomion kiinnittyy epämääräisiin ääniin. Yhtäkkiä juoksuhaudan laudoitus antaa periksi ja maamassat kaatuvat miesten niskaan. Romahtaneen maan keskeltä löytyy kummallinen ruumis, pitkä ja laiha mies, satavuotiaan näköinen ukko, joka näyttää yhtä aikaa ikivanhalta ja vastasyntyneeltä.

Tästä löydöstä alkaa Hans Otterin tarina, josta lähtee rakentumaan kirjan keskeisen juonenkaari. Tapahtumat siirtyvät toisesta maailman­sodasta noin sata vuotta eteenpäin, ilmastonmuutoksen runtelemaan lähitulevaisuuteen. Klevessä sijaitsevalla Goldener Apfelin tilalla viljel­lään aivan erityisiä kultakuorisia omenoita. Tilaa hoitava pariskunta Engelbertha ja Baldovino Minkowski ovat vähintään lievästi erikoisia tyyppejä. Engelbertha suhtautuu ikivanhan isoäitinsä Ethelinden sanoihin tuhahdellen – ”Jokainen sukumme nainen on osa perim­mäisen alkuvoiman sykliä, eikä meidän kättemme kosketusta voi opettaa missään tekniseen suorituskykyyn pohjaavassa maatalous­koulussa”, niin varmasti – mutta jotain erityistä Engelberthassa ja omenoissa on.

Baldovino puolestaan on kuvataiteilija, joka harrastaa Engelberthan kanssa keskiaikaa hieman tavallista suuremmalla antaumuksella. Siksi maatilallakaan ei ole juuri nykyaikaisia kotkotuksia, mutta sitäkin enemmän keskiaikaista aseistusta ja myös taitoa käyttää sitä. Baldo­vinolla on myös kytköksiä CERN-laboratorioon, jossa kehitetään uudenlaista tekoälyä. Taiteilijan luovaa näkemystä tarvitaan ehdotto­masti tässä futuristisessa projektissa. Tätä kaikkea ihmettelemään saapuu Anastázie, tšekkiläinen kuvataiteen opiskelija, joka tulee saa­maan oppia ihailemaltaan Baldovinolta.

Omenat houkuttelevat paikalle myös Hans Otterin, juoksuhaudassa satavuotiaana syntyneen yksisilmäisen ukonrahjuksen. Hän puhuu itselleen sujuvasti kultakuorisia omenoita syötäväksi ja itsensä vie­raaksi maatilalle. Hän alkaa kertoa tarinaansa, joka vie hänet Auschwitziin kuulustelemaan vankeja, joilla vaikuttaa olevan yliluon­nollisia voimia. Auschwitzissä häntä komentaa Heinrich von Grüngen, mystinen SS-johtaja, jonka ympärillä leijaileva kanelintuoksu tulee vastaan siellä sun täällä.

Tuhanteen sivuun mahtuu kaikenlaista: se on jännityskertomus, vaih­toehtohistoriaa, science fictionia, mytologiaa, esoteriaa ja ties mitä. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa ihailtavan hyvin ja tarjoilee jat­kuvasti uusia kiinnostavia käänteitä. Informaatiovirta on vuolas kuin myyttinen Rein ja ajattelun sytykkeitä ja Wikipedia-kaninkolojen alkuja avautuu sieltä sun täältä. Muutaman kerran vuodessa on ilo sukeltaa vähän syvemmälle ja uppoutua johonkin tarinaan pidemmäksi aikaa, ja sitä hupia Ihmishämärä tarjoaa avokätisesti. Ehkäpä tässä on jotain samaa kuin Neal Stephensonin järkälemäisissä romaaneissa, Kännön pohja on vain vankasti eurooppalaisessa ja erityisesti saksalaisessa kulttuuriperimässä, mikä tekee varsinkin Suomen oloissa Kännöstä hyvinkin omaperäisen tapauksen.

Hyvä kysymys on, millaisia pohjatietoja Ihmishämärän lukeminen edellyttää: ei ainakaan haittaa, jos on auttavat perustiedot Wagnerin Der Ringistä ja sen lähteinä toimivista skandinaavimytologioista. Joseph Beuysin taidetta esittelevän Kännön esikoisteoksen Mehiläis­tien lukemisesta voi myös olla iloa; se on joka tapauksessa hieman pienempänä kirjana oiva johdatus Kännön tuotantoon, jos haluaa aloittaa Kännön tuotannon maistelemisen pienemmällä annoksella.

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Ragnar Jónasson: Pimeys (Dimma)
Tammi, 2021
Suom. Vilja-Tuulia Huotarinen
283 s.

En pidä itseäni dekkarien ystävänä; on niitä silti tullut pitkälti toista­sataa luettua. Uusia pohjoismaisia dekkareita olen lukenut hyvin nir­sosti, ohitan ne kustantamojen kuvastoissakin ilman sen suurem­paa ajatusta. Nyt tämä islantilaisen Ragnar Jónassonin läpimurtotrilogia on kerännyt sen verran paljon kiitosta ja kehua, että päätin ottaa sen luettavaksi.

Trilogian pääosassa on islantilainen poliisi Hulda Hermannsdóttir, joka tässä ensimmäisessä osassa on kuusikymppinen ja jäämässä pian eläkkeelle. Trilogia on rakennettu sillä tavalla ovelasti, että toinen osa Saari tapahtuu kymmenisen vuotta ennen tätä ensimmäistä osaa ja kolmas osa Sumu jatkaa ajassa vielä kymmenen vuotta taaemmas. Ensimmäisen kirjan luettuaan tietää siis, miten Huldan tarina päättyy.

Pimeydessä Hulda on tosiaan jäämässä eläkkeelle. Ei omasta tahdos­taan; eräänä päivänä esimies vain ilmoittaa, että kahden viikon päästä on tulossa uusi nuorempi työntekijä, jolle Huldan toimistoa tarvitaan. Hulda voisikin jäädä oikeastaan saman tien eläkkeelle. Hulda ei kui­tenkaan halua vielä lähteä, joten esimies antaa Huldan pöyhiä parin viikon ajan jotain vanhaa tapausta.

Hulda löytää tutkittavakseen vuoden takaisen kuolemantapauksen, joka kuitattiin itsemurhaksi, Huldan mielestä hutiloidun tutkinnan poh­jalta ja perusteettomasti. Mutta ketäpä venäläisen naisen kuolema kiinnostaisi? Turvapaikanhakija, joka sai kielteisen päätöksen, totta kai hän tappoi itsensä. Huldan ei kuitenkaan tarvitse jututtaa kuin muu­tamaa naisen – Elenan – tuntenutta, kun on jokseenkin selvää, että Elena on murhattu.

Pimeys on todella napakan mittainen kirja. Näistä aineksista olisi kir­joittanut helposti monisatasivuisen teoksen, etenkin kun murhajuonen sivussa käsitellään Huldan elämää poliisilaitoksen ulkopuolella, muis­tellaan Huldan varhaislapsuutta ja onpa mukana parhaaseen skandi­dekkarityyliin nimettömiä ja pahaenteisiä välilukuja, joiden kertojan henkilöllisyyttä saa arvailla. Kaikki tämä on ahdettu alle 250 sivuun, ilman että kirja tuntuu erityisen kiireiseltä tai ahtaalta. Se on hurja saavutus se.

Nimi on istuva, ei tämä mikään mukava kirja ole. Pimeys on hyvin tiivistunnelmainen ja nopeasti etenevä tarina, jonka lopetus on kyl­määvä ja koskettava. Hulda on sankarina traaginen ja kiinnostava, ja hänellä on takanaan paitsi onnistumisia poliisina, myös epäonnis­tu­misia ja virheitä. Odotan suurella mielenkiinnolla, miten Ragnar Jónasson Huldan tarinaa sarjan myöhemmissä kirjoissa avaa.

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Elizabeth Strout: Voi William!
Tammi, 2022
Suom. Kristiina Rikman
226 s.

Elizabeth Strout suomennokset aloitettiin Lucy Bartonin parissa, vaikka ensimmäinen Olive Kitteridge -kirja ilmestyi englanniksi ensimmäisenä. Oivallinen Kristiina Rikman on saanut suomentaa kerran vuodessa uutta Stroutia, ensin kaksi Lucy Barton -kirjaa, sitten kaksi Olive Kitteridgeä ja nyt sitten palataan taas Lucy Bartonin pariin.

Tämä kirja sai inspiraationsa näyttelijä Laura Linneyltä, joka esitti Lucy Bartonia monologinäytelmässä. Näytelmän harjoituksissa Linney mutisi jotain Lucy Bartonin ensimmäisestä aviomiehestä Williamista ja siitä se tuli: Voi William! Totta kai Williamistakin piti tehdä kirja.

Lucy Barton on köyhistä oloista kotoisin oleva nainen, josta on sittemmin tullut menestynyt kirjailija. Tässä kirjassa luodataan Lucyn ensimmäistä avioliittoa professori William Gerhardtin kanssa. Lucy kertoo heti kirjan alkajaisiksi, että William on hiljattain kokenut pari epämiellyttävää asiaa elämässään. Siitä tilanne sitten lähtee purkautumaan ja Lucy kertoo meille, mitä on tapahtunut.

Lucy nimenomaan kertoo: kirja on kirjoitettu täysin Lucyn näkökulmasta ja tekstiä ryydittävät Lucyn kommentit ”nyt haluan kertoa tämän”, ”tästä tuli mieleeni”, ”ajattelin”. Tarina etenee pala kerrallaan, ikään kuin Lucy kertoisi sitä lukijalle sitä mukaa, kun asioita tulee mieleen. Jo iäkkäämpi ihminen – Lucy on tässä kuusikymppinen, William seitsemänkymppinen – muistelee menneitä ja pohtii aikaisempia asioita nykyisen tietämyksen valossa.

Kansiteksteissä Stroutia verrataan Alice Munroon ja vaikka Munro on toisaalta hyvin selkeä novellisti ja Strout ei, jotain samaa näissä kuitenkin on. Hyvin arkista elämänmenoahan tässäkin kuvataan ja kieli on aika pelkistettyä ja vähäeleistä. Elettyä elämää; Lucy päätyy olemaan paljon tekemisissä ensimmäisen miehensä kanssa ja se taas herättelee pohtimaan Williamin ja Lucyn välistä suhdetta, syitä sen päättymiseen ja vuosien jälkeistä viisautta siitä, millaisia ihmisiä itse kukin tässä on. Williamin ja Lucyn tyttäretkin ovat olennainen osa tarinaa, samoin äitien ja lasten väliset suhteet niin Lucyn ja tämän lapsien, Lucyn ja hänen äitinsä ja Lucyn ja Williamin ja Williamin äidin välillä.

Kaikkiaan Voi William! on oikein kiehtova kirja ja miellyttää varmasti Elizabeth Stroutin kirjojen ystäviä. Minulle Olive Kitteridge taitaa lopulta olla vähän läheisempi kuin Lucy Barton, mutta kyllä tässäkin monia hyviä kohtia oli ja mielenkiintoisia ihmissuhteita. Kelpo kirja siis!

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.