Kategoria: Kirjat

Alba de Céspedes: Ylioppilaskoti (Nessuno torna indietro)
Otava, 2023
Suom. Toini Kaukonen
439 s.

Italialaiselta Alba de Céspedesiltä (1911–1997) on suomennettu kolme romaania. Vanhin niistä on tämä Ylioppilaskoti; kirja on ilmestynyt vuonna 1938 ja suomeksi jo 1943 Toini Kaukosen suomennoksena. Sen jälkeen 1950-luvulla tuli pari suomennosta, jonka jälkeen de Céspedes unohdettiin Suomessa. Otava palasi asiaan viime vuonna julkaisemalla Kielletyn päiväkirjan uudestaan ja nyt on vuorossa Ylioppilaskoti. Se kolmas suomennos, Naisen kannalta, on alkujaan Karistolta, joten saapa nähdä, julkaiseeko Otava sen ensi sitten ensi vuonna vai ei.

Ylioppilaskoti, alkuperäiseltä nimeltään Nessuno torna indietro eli Kukaan ei palaa takaisin, on de Céspedesin varhaista tuotantoa ja aikoinaan välitön menestys niin kriitikoiden kuin lukevan yleisön keskuudessa. Italiassa silloin vallassa ollut fasistivalta ei erityisemmin innostunut romaanin kuvaamasta elämänmenosta, se katsottiin perhearvojen vastaiseksi.

Mistä tässä paheellisessa romaanissa sitten on kyse? Sen tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun puolivälin paikkeille Roomaan, jossa naisopiskelijat elävät nunnaluostarissa opintojensa ajan. Kirjassa seurataan kahdeksaa nuorta naista, joiden elämän polut haarautuvat eri suuntiin heidän taustojensa ja elämänvalintojensa johdosta.

Joukossa on Vinca, espanjalaistyttö, joka rakastaa maanmiestään Luisia, mutta Espanjan sisällissodan puhkeaminen ravistelee Vincan ja Luisin elämää. Varakkaalla Emanuelalla on salaisuus, jota hän ei uskalla paljastaa kenellekään ja joka uhkaa asettua hänen onnensa tielle. Silvia on ahkera ja kunnianhimoinen opiskelija, jota odottaa akateeminen menestys. Xenia ei pärjää akateemisella uralla ja pakenee luostarista.

Anna ja Valentina ovat molemmat maalaistyttöjä samoilta seuduilta, mutta erilaisin taustoin: toinen on varakkaasta perheestä, toinen on köyhä. Tämä luokkaero aiheuttaa oman hankauksensa tyttöjen ystävyydelle. Milly on terveydeltään heikko musiikinopiskelija ja Augusta muita selvästi vanhempi ja haaveilee kirjailijan urasta.

De Céspedes seuraa nuoria naisia vajaan parin vuoden ajan. Lukija saa tarkkailla naisten elämänmenoa ja ajatusmaailmaa läheltä, de Céspedes on taidokas sielunmaisemien kuvaaja. Osalle naisista tärkeintä on saada aviomies ja päästä perinteiseen naisen asemaan; toiset ovat selvästi nykyaikaisia naisia itsenäisine haluineen ja tarpeineen. Tämä epäilemättä vaivasi fasisteja, joille naisen paikka oli äitinä tuottamassa maailmaan fasistipilttejä.

Kuvaus on taidokasta, mutta samalla teos tuntui hivenen pitkäveteiseltä. Tarinaa riittää, kirjalla on mittaa yli 400 sivua ja luonnollisesti onkin, kun näin laajaa päähenkilökatrasta seurataan tällaisella pieteetillä. Minulla oli vaikeuksia ylipäänsä tarttua kirjaan ja sen saattaminen loppuun vaati vähän urakointia edessä häämöttävän eräpäivän uhan alla. Kirjan yli 400-sivuinen pituus tosiaan tuntui.

Jos aihe kiinnostaa, tämä on edelleen ihan mielenkiintoinen kirja, mutta jos vain haluaa tutustua de Céspedesin tuotantoon, Kielletty päiväkirja oli merkittävästi vetävämpi teos. Toini Kaukosen kahdeksankymmenen vuoden takainen suomennos oli yllättävän kelvollinen edelleen, vain paikka paikoin sen sanavalinnat tuntuivat vähän vanhentuneilta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Teos, 2013
Suom. Jaana Kapari-Jatta
575 s.

Instagramin Kevät Virginian kanssa -kimppaluvussa maaliskuun teemana olivat Virginia Woolfin esseet ja päiväkirjat. Päiväkirjat eivät minua liiemmin kiinnosta, joten käännyin siis esseiden puoleen. Olen lukenut Oman huoneen, joten katseeni kohdistui Teoksen vuonna 2013 julkaisemaan Kiitäjän kuolema ja muita esseitä -kokoelmaan.

Tämän tuhdin kirjan on koonnut ja suomentanut Jaana Kapari-Jatta, joka on valikoinut mukaan 66 Woolfin tärkeintä esseetä tämän koko uran varrelta.  Valikoima on laaja, luettavaa on reilusti yli 500 sivua. Merkittävin yksittäinen aihe on tietysti kirjallisuus: kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen sisältää kirjallisuutta ja toinen sitten muita aiheita.

Kirjallisuusesseissä käsitellään toisaalta yksittäisiä kirjailijoita ja teoksia, toisaalta laajempia kokonaisuuksia. Kirjailijoista omat esseensä saavat muun muassa Jane Austen, Joseph Conrad ja Lewis Carroll. Aiheista käsitellään esimerkiksi amerikkalaista kaunokirjallisuutta, venäläistä kirjallisuutta, kauhuromantiikkaa, lukemista, lukijoita, kritiikkiä, elämäkertoja ja niin edelleen. Muissa aiheissa on esseitä muista taidemuodoista (elokuva, ooppera, katumusiikki), matkailusta ja Lontoosta.

Minua ilahdutti ne monet hetket, joissa Woolfin esseet – joista osa on hyvinkin sadan vuoden takaa – keskustelivat tämän päivän kanssa herkullisella tavalla. Tässä ylitse muiden on essee ”Kuninkaalliset”, jossa Woolf ihmettelee kirjasyksyn ihmeellisintä uutuusteosta, elämäkertaa The Story of My Life. Siitä poikkeuksellisen tekee sen kirjoittaja, Romanian kuningatar Maria – ensimmäinen kuninkaallinen, joka osaa kirjoittaa! Kuten Woolf sanoo: ”tällaisella voi hyvinkin olla äärimmäisen vakavat seuraukset”.

Woolf pohtii, mitä kuninkaallisille tapahtuu, jos tällainen tuttavallisuus lisääntyy, että kuninkaalliset kirjoittavat omasta elämästään, taitavasti ja avoimesti. Kun kuningatar Maria on kerran merkittävästi parempi kirjailija kuin isoäitinsä kuningatar Viktoria, ”eikö ole aivan mahdollista että sadan vuoden päästä Englannin kuningas on aito runoilija? Ja jos ajatellaan, että syksyn 2034 kirjojen joukossa on Yrjö kuudennen Kahlehdittu Prometeus ja Elisabet toisen Humiseva harju, miten tämä vaikuttaa kuninkaallisten uskollisiin alamaisiin?” Olisipa herkullista tietää, mitä Woolf ajattelisi prinssi Harryn Varamiehestä…

Woolfin huomiot kritiikistä kuulostavat myös tutuilta: ”kritiikki on väistämättä epävarmuuden tilassa, sillä kirjat saapuvat arvioitaviksi kuin eläinten kulkue ampumaradalla ja kriitikolla on vain sekunti aikaa ladata, tähdätä ja ampua, ja hänelle on kaiketi annettava anteeksi, jos hän erehtyy luulemaan kania tiikeriksi”. Näin lähes sata vuotta sitten, eikä tilanne kai siitä ole ainakaan rauhoittunut.

Virginia Woolf on taitava kirjoittaja, kirjoitti hän sitten kirjallisuudesta tai impressionistisempia huomioita. Nämä esseet ovat ennen kaikkea hyvää kirjallisuutta. Kokonaisuus on sen verran laaja, että kirjalle kannattaa antaa aikaa, lukea esseen silloin ja toisen tällöin. Jaana Kapari-Jatta on tehnyt arvokasta työtä suomentaessaan nämä esseet ja tuodessaan tämän puolen Woolfin kirjallisesta tuotannosta saataville suomeksi.

Minä ainakin olen joskus uneksinut, että kun tuomiopäivä viimein koittaa ja suuret valloittajat, juristit ja valtiomiehet saapuvat penäämään palkintojaan – kruunujaan, laakereitaan, ikuiseen marmoriin lähtemättömästi kaiverrettuja nimiään – silloin Kaikkivaltias kääntyy Pietarin puoleen ja sanoo hiukan jopa kateellisena nähdessään meidät, jotka saavumme kirjat kainalossa: ”Katso, he eivät tarvitse palkintoja. Meillä ei ole heille mitään. He ovat rakastaneet lukemista.”

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Minna Canth: Anna Liisa
1895 (Saga Egmont, 2022)
102 s.

Kovin vähän tulee näytelmiä luettua; olisinko tätä ennen omasta halustani yhden lukenut. En tähänkään teokseen olisi muuten tarttunut, mutta kun kirjallisuusanalyysin kurssilla on luentokertansa draamasta ja sen materiaaliksi kehotettiin lukemaan, niin tuli sitten luettua. Armollisen lyhyttä luettavaa tämä tiivis kolminäytöksinen näytelmä on, vain sata sivua napakasti juoksevaa dialogia.

Reilusti yli sadan vuoden takainen näytelmä ilmestyi alunperin vuonna 1895 viimeisenä näytelmänä ennen Canthin ennenaikaista kuolemaa. Teos on tragedia, joka käsittelee lapsenmurhaa. Nimihenkilö Anna Liisalla on näennäisesti onnenpäivät: pian juhlitaan hänen kuulutustaan avioliittoon Johannes Kivimaan kanssa ja häätkin ovat pian.

Heti on kuitenkin selvää, että jokin Anna Liisaa painaa, kun hän tivaa Johannekselta rakastaako tämä varmasti Anna Liisaa, vaikka mikä tulisi. Ja sehän tulee: talon entinen renki Mikko palaa uittotöistä kuultuaan avioliittoaikeista ja vaatii Anna Liisaa omakseen. Jos Anna Liisa ei sovinnolla suostu, Mikko uhkaa paljastaa Anna Liisan synkän salaisuuden: hän on synnyttänyt Mikon lapsen ja tappanut tämän.

Ehkä yli 120 vuotta vanhan klassikon kohdalla ei tarvitse hirveästi huolehtia juonipaljastuksista. Tragediahan tämä on ja tietysti tilanne kärjistyy siihen, että Anna Liisan salaisuus tulee ilmi. Häpeä on suunnaton, eikä Anna Liisalle tietenkään käy hyvin. Aika kun on mitä on, nainen saa kantaakseen kaiken häpeän ja syyllisyyden taakan ja mies pääsee kuin koira veräjästä. Lopulta Anna Liisan tunnustus ja turvaaminen jumalaan saa rovastin suhtautumaan naiseen jopa suopeasti.

Puhtaasti dialogina rakentuvassa näytelmässä on varsin vähän parenteesitekstejä eli Canthin ohjeistusta esittämisen tavasta. Se tekee näytelmästä kirjamuodossa nopealukuisen, toisaalta koin lukevani tätä herkästi vähän pintapuolisesti. Tunnelmasta saa kuitenkin hyvin kiinni. Kieliasultaan teos on ikäisekseen helppoa ja sujuvaa luettavaa ja lähinnä sopivasti vanhahtavaa.

Anna Liisan kituminen syyllisyydentunnoissaan on raastavaa luettavaa ja näytelmän käänteet tuntuvat viiltävän epäoikeudenmukaisilta. Vaikka yhteiskunta on muuttunut, monet näytelmän aiheista ovat edelleen ajankohtaisia ja koskettavia.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Anneli Kanto: Haihtuneet
Crime Time, 2023
254 s.

Anneli Kanto on ollut toimelias kirjailija ja kirjoitellut monenlaista vuosien varrella. Hyviä kirjoja riittää, niin lapsille kuin aikuisille. Viime vuosina esimerkiksi Rottien pyhimys on saanut kehua ja kiitosta. Kun kuulin, että Kanto aikoo kirjoittaa dekkaria ja vieläpä perinteiseen, leppoisampaan tyyliin, olin välittömästi kiinnostunut.

Nyt Näkijä-trilogian avausosa Haihtuneet on käsillä. Se tosiaan täyttää odotukset. Kirja alkaa sillä, kun Onnibussi saapuu pikkupaikkakunnalle ja kyydistä nousee huomiota herättävä punatukkainen nainen. Hän on meedio Noora Näkijä, joka on saapunut paikkakunnalle tarjoamaan palveluksiaan. Miksi? Se onkin osa mysteeriä; omien sanojensa mukaan Näkijä on saanut ylempää viestin tulla paikkakunnalle.

Meediolle riittääkin hommia, sillä paikkakunnalla on tapahtunut kolme selittämätöntä katoamistapausta: kuusi vuotta sitten katosi kaksi nuorta naista ja paikkakuntaa hallitsevan maalitehtaan johtaja. Pikkukaupungissa vaikuttaa maalitehtaan lisäksi erikoinen uskonlahko, joka vaalii verenpuhtautta sekalaisella hihhuloinnilla ja mielivaltaisilla rajoituksilla, joista päättää seurakunnan nokkamies, johon valta tiivistyy epäilyttävällä tavalla.

Meedio alkaa pöyhiä pikkukaupungin pohjamutia ja saa liikkeelle kaikenlaista. Mutta onko meedio aito näkijä, vai vain huijari? Mikään fantasiajuttu Haihtuneet ei ole; monessa kohtaa on selvää, ettei meediolla ole käytössään yliluonnollisia voimia, vaan hän hyödyntää tuttuja näkijöiden ja huijareiden konsteja. Haihtuneet pohdiskeleekin mysteerien ohella sitä, miksi ihmiset haluavat yhä uskoa yliluonnolliseen ja miten helppoa ihmisiä on johtaa harhaan, monin eri tavoin.

Kaipasin kepeää luettavaa ja sitä sain. Mikään kovin monimutkainen juttu Haihtuneet ei ole eikä rikoskuvioissa suuria yllätyksiä ole, mutta matkan varrella on sentään pari pikku kiepausta. Kanto kirjoittaa myös sujuvasti ja hauskasti. Ei siis kannata odottaa Haihtuneilta mitään dekkarigenreä mullistavaa, mutta laadukasta viihdekirjallisuutta etsiville Näkijä-sarjan avausosa on varma valinta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko
Otava, 2009
71 s.

Olen lukenut Pauliina Haasjoelta kaksi uusinta runokokoelmaa, Promessan ja Nausikaan. Nyt on vuorossa kurkistus varhaisempaan tuotantoon, jonnekin Haasjoen uran puolivälin paikkeille asettuva Pääskynen ja lepakko on ilmestynyt vuonna 2009. Motivaatio tähän kirjaan tarttumisesta tuli kirjallisuusanalyysin kurssilta, jossa runo tästä kokoelmasta on tarjolla analyysiesseen aiheeksi. Aikaisemman Haasjoki-kokemukseni myötä tähän tarttuminen olikin helppoa.

Tyyliltään Pääskynen ja lepakko on tuttu Haasjoen uudemmista teoksista. Teksti on aika runsasta, ollaan proosarunon puolella, vaikka välillä ilmaisukeinona ovatkin ilmavammat säkeet. Kuvasto on täynnä luontoa ja eläimiä; pääskysiä ja lepakoita, mutta muutakin. Paljon metsässä käyskentelyä.

Olit rakennettu kuin vene tai soitin, poikittaiset rimat, pohja ja kansi.
Aavistin massasi ja kovuutesi, että olet painava kuin koru ja salamannopea.

Nämä säkeet on puhuttu torakalle. Omat runonsa ovat saaneet myös vaaksiainen ja kovakuoriainen. Haasjoen runojen katse voi olla hyvin pienissä yksityiskohdissa. Toisaalta voidaan tarkastella avaruuden etäisyyksiä ja meren syvyyksiä.

Haasjoen runoudessa on minulle ollut yhdistelmä vaikeutta ja kiehtovuutta. Niin tässäkin. Promessa ja Nausikaa sykähdyttivät enemmän, Pääskysen ja lepakon maailmaan oli vaikeampi kiinnittyä. Hyvä tämäkin kokoelma silti oli.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.