Viimeinen talo vasemmalla

Kauhuelokuvistaan tunnetun Wes Cravenin debyyttiohjaus Last House on the Left perustuu mielenkiintoista kyllä Ingmar Bergmanin elokuvaan Neidonlähde. Bergmanin teosta en ole nähnyt, joten en pääse vertailemaan, mutta veikkaan, ettei elokuvilla valtavasti yhteistä ole.

Tarinaltaan Last House on the Left (tyhmä suomentamaton nimi, pah) on varsin perinteikästä urbaanilegendojen moraalisaarnaosastoa. Nuori tyttö tekee tuhmia, nuori tyttö saa ansionsa mukaan ja vähän päälle. Viinanjuonti, rintaliivittömyys (elokuva on vuodelta 1972 ja siltä näyttää) ja huumeidenkäyttö johtavat julmaan kuolemaan.

Jossain vaiheessa tunnelmaltaan ahdistavan oloinen leffa muuttuu komedialliseksi splatteriksi. Tasapainottelu ahdistuksen ja komediallisten elementtien välillä ei täysin toimi, sanoisin, ja välillä leffa juuttuu hieman harhailemaan. Elokuvaa onkin vaikea suositella muuten kuin mielenkiintoisena kuriositeettina Cravenin uran kehityksestä kiinnostuneille.

Viikonlopun elokuvat: Lemony Snicket, Constantine

Viikonloppuna katseltiin taas vaihteeksi elokuvia. Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja houkutti jo teattereissa, mutta jäi silloin väliin. Virhe korjattiin oitis, kun elokuva tuli tarjolle.

Tykkäsin, kovastikin! Johanna ihastui elokuvaan selvästi vähemmän, mutta minua juonen outoudet eivät haitanneet. Elokuvan kerrassaan hurmaava estetiikka lumosi minut täysin, enkä ehtinyt murehtia juonta. Jim Carrey loisti eksentrisenä kreivi Olafina ja pääosalapsetkin olivat kerrassaan hyviä.

Juoni oli kieltämättä outo ja normaalijärjen logiikalla kummallinen. Tietyn satufiltterin läpi se oli sen sijaan ihan järkeenkäypä, vaikka joitain juttuja jäikin vähän auki (kuten esimerkiksi niiden kaukoputkien merkitys). Varasin joka tapauksessa oitis ensimmäisen Lemony Snicket -kirjan kirjastosta, mieleni tekee tutustua tarkemmin.

Constantinen odoteltiin jotain Hellboyn tyyppistä: kevyttä toimintaviihdettä okkultismivirityksin. Ja pah. Keanu Reeves oli surkea, kuten oletimme, eikä elokuvaa muukaan pelastanut. Alku oli hidas, vasta joskus tunnin kohdalla alkoi tapahtua – tällaisen elokuvan pitäisi minun mielestäni kuitenkin imaista mukaansa heti, eikä vasta tunnin päästä. Juoni oli muutenkin melkoista huttua, kuten suurin osa elokuvasta muutenkin. Tämä kannattaa jättää suosiolla väliin.

Upgrade the Irons!

No niin! Nyt on Iron Maidenit päivitetty! Anttilan kaksi levyä 15 eurolla -kampanja johti lopulta viiden Iron Maiden -levyn ostamiseen. Nyt löytyy koko sarja The Number of the Beastista Fear of the Darkiin (eli aikaisemman Dickinson-kauden studiolevyt ja Live After Death) remasteroituina versioina. Real Dead Onen jätän yhä päivittämättä, koska sitä en juuri kuuntele, enkä Paul Di’Annon laulamaan Killersiin tartu edelleenkään.

Remasteroidut versiot ovat hankkimisen arvoisia. Live After Death etenkin, sillä se lisää toisen levyn ja uusia biisejä. Muilla levyillä lisäbiisejä ei ole, mutta paremmat soundit. Hintakaan ei nyt huimaa, kun huomioi, että vanhat levyt saa kuitenkin myytyä jollain viidellä-kuudella eurolla alta pois. Päivitykselle tulee siis hintaa pari euroa. Kyllä kannattaa!

Julkaistu
Kategoria(t): Musiikki

Maailmojen sota

War of the Worlds, kesäleffojen suurjärkäle, on nyt nähty. Se ajoi asiansa: Plevnan ykkössali jylisi maailmojen sodan tahdissa. Jättiläisrobotit olivat tosiaan isoja ja jykeviä.

Ei se nyt sittenkään mikään mestariteos ollut. Tom Cruise on nuiva tyyppi, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Elokuvan juonikin oli melkoista höttöä; jossain puolivälin paikkeilla mentiin tietyn rajan yli. Siihen asti elokuva oli hyvinkin vakuuttava, mutta loppu oli kehnompaa tavaraa.

Juonessa oli jokunen aukko, mutta se ei sinänsä yllätä. Pahin puute oli välttämätön Hollywood-lopetus; elokuvaan olisi minun mielestäni sopinut vähän toisenlainen loppu (katkeran toiveikas).

Mutta herranen aika ne robotit olivat hienoja ja hyökkäys vaikuttava!

Musiikkitilastoja

Olen tilastohullu. Esimerkiksi lautapelien kohdalla merkittävä osa harraastuksesta saamastani ilosta muodostuu pelattujen pelien tilastoimisesta ja tilastojen tuijottamisesta. Se on outoa, mutta en voi sille mitään.

Myös musiikin tilastoiminen on kiinnostavaa. Pidin joskus tietokantaa omistamistani levyistä; se jäi, kun Access lakkasi toimimasta. Aloitin joskus myös kunnianhimoisen soitettujen levyjen tilastoinnin, mutta siitä ei tullut mitään: liikaa vaivaa, liian epämääräistä.

Nyt tietokoneaika on muuttanut kaiken. Kuuntelen nykyään oikeastaan kaiken musiikin iTunesilla, mikä helpottaa tilastointia merkittävästi. iTunes itsessään osaa laskeskella sitä, kuinka monta kertaa kutakin kappaletta on soitettu, mutta sen kummempaa yhteenvetoa se ei osaa tehdä.

Onneksi on Audioscrobbler. Sen toimintaidea perustuu soitinohjelman pluginiin, joka ilmoittaa kaikki soitetut biisit Audioscrobblerille. Plugineita on tarjolla useille eri soittimille, myös muille kuin iTunesille.

Soitettujen biisien perusteella Audioscrobbler laatii jokaiselle käyttäjälle viikottaiset artisti- ja kappalelistat soitetuimmista ja lisäksi kaikkien aikojen top-50-listat artisteista ja kappaleista. Sen lisäksi järjestelmä kokoaa erilaisia listoja soitetuimmista biiseistä esimerkiksi käyttäjien kotimaan mukaan järjestettynä.

Audioscrobbler laatii käyttäjistä profiilit soitetun musiikin perusteella ja etsii muita käyttäjiä, joilla on samanlainen musiikkimaku. 50 samankaltaisinta käyttäjää käytetään sitten ryhmänä, jonka perusteella käyttäjille annetaan suosituksia siitä, mitä musiikkia kannattaisi ehkä kuunnella.

Omat suositukseni ovat pääasiassa turhanpäiväisiä, sillä tunnen suurimman osan artisteista, en vain ole vielä kuunnellut niitä iTunesilla. Se tietysti osoittaa, että järjestelmä toimii ainakin jossain määrin: lista on täynnä sen tyylistä musiikkia, jota kuuntelen.

Audioscrobblerin haittapuoliin kuuluu se, että se toimii vähän miten sattuu. Päivityksiä listoihin ei kannata odottaa tiuhaan; olen saanut sen kuvan, että konekapasiteettia ei ole käytössä tarpeeksi. Jotain iloa systeemistä silti saa, joten tilastofriikkien kannattaa kokeilla.

Toinen mielenkiintoinen palvelu on Internet iTunes Registry, joka syö käyttäjän iTunesin musiikkikirjaston sisällön (iTunes pitää listaa kirjastosta XML-muotoisena tiedostona) ja analysoi sitä.

Tällaista ominaisuutta kaipasinkin iTunesiin: haluan nähdä tilastoja siitä, paljonko minulla on musiikkia eri artisteilta ja genreiltä. Saahan sen kaivettua iTunesista itsestäänkin, mutta iTunes Registryllä tiedot saa siisteinä graafeina yhdellä kertaa.

Tämäkin palvelu tuntuu olevan vähän vaiheessa, mutta ehkä sekin siitä kehittyy. Ainakin se toimii, siinä määrin kuin minä oikeastaan kaipaan.

Julkaistu
Kategoria(t): Musiikki