Kategoria: Ruoka

Keittelin tänään jo toista kertaa tällä viikolla raparperikiisseliä. Se on kesän herkkujen aatelia ja muutenkin parasta kiisseliä mitä löytyy. Ajattelin siis kehittää blogin ruokakulttuurillista osastoa tarjoamalle kyseisen kiisselin ohjeen niille, joille se ei ole tuttu. Kiisselin keittäminen on helppoa.

Hyvään annokseen kiisseliä tarvitaan noin 300-500 grammaa raparperia. Tahtoo sanoa siis noin kolme vartta. Päädyistä leikataan kuivat osat pois ja itse ainakin kuorin helpoimmin irtoavat kuoret pois. En tiedä onko se tarpeellista tai viisasta. Raparperit pilkotaan viipaleiksi ja nakataan kattilaan. Päälle kaadetaan puolisen litraa vettä. Vähän raparperin määrästä riippuenkin.

Raparpereita keitetään vedessä, kunnes ne saavuttavat halutun pehmeysasteen. Raparperit kannattaa siis keittää mössöksi. Kun raparperit ovat mössääntyneet, sekoitetaan kolmisen ruokalusikallista perunajauhoa pariin desiin kylmää vettä. Tarkempaa annostusta voi luntata perunajauhopaketin kyljestä. Kun perunajauho on sekoittunut veteen, se kaadetaan kiisseliin ohuena norona koko ajan sekoittaen.

Kun kiisseli alkaa kuplia, otetaan kattila pois levyltä. Enempää ei keitellä, muuten tulee kumia kiisselin sijasta. Nyt kiisseliin voi lisätä mansikoita, jotta se olisi vielä parempaa. Itse olen käyttänyt paloiteltuja pakastemansikoita. Tuoreetkin toiminevat. Koska raparperi on hapanta, kannattaa kiisseliin lisätä sokeria oman maun mukaan.

Ahneet ihmiset syövät kiisselin välittömästi, kärsivällisemmät parantavat sitä antamalla sen jäähtyä. Lopputulos on joka tapauksessa erinomainen.

Tänään ruokalistalla oli uudentyyppisiä makuelämyksiä. Tortilloita olemme syöneet useamminkin, mutta tänään kokeilimme niiden lähisukulaisia, pitaleipiä. Leipien täytteeksi meillä oli sipulilla ja paprikalla jatkettua jauhelihaa, suolakurkkua, salaattia ja valkosipulikastiketta. Hyvää oli!

Pitaleivät ovat minulle vanhempi tuttavuus, joskus lapsena niitä syötiin välipaloina. Meni ihan hyvin täydestä ateriastakin nyt, kun kolme leipää söi… Johanna, jolle leivät olivat uusi tuttavuus, tuntui myös pitävän. Perinteisten Sam-merkkisten leipien sijasta oli eri merkkiä olevia leipiä, mutta nepä olivatkin parempia. Pienempiä, jolloin pakettiin mahtui viiden sijasta kahdelle paremmin sopivat kuusi leipää ja lisäksi niissä oli kätevä rei’itys, jonka avulla leivän sai repäistyä auki näppärästi.

Hyvää ja täyttävää!

Pitkään metsästimme, mutta viimein löytyi. Valion uusia Fanny-vanukkaita, nimittäin. Omena-karamelli kuulosti makuna sen verran herkulliselta, että pakko oli testata. Valitettavasti kun sitä lopulta löysimme (kummallinen lanseeraus: mainoksia on, mutta tuotetta ei kaupoista löydy!), oli se melkoinen pettymys. Karamelli ei ollut tarpeeksi makeaa ja omena tuntui lähinnä esanssisena sivumakuna. Pah. Syön tavallista karamellivanukasta mieluummin kuin tuota ihan koska tahansa.

Eipä sitä leipää kummempaa ruokaa tarvitse saadakseen huikeita aistinautintoja. Tällä hetkellä fiilistelen Talkion yrteillä maustetun Primo-rustiikkiciabattan parissa. Seurana puolisen litraa English Breakfastia sokerilla ja maidolla maustettuna. On hyvää! Talkion oliivi-foccaccio on sekin kerrassaan erinomaista.

Kotitekoinen leipäkin maistuu, joskin omista tekeleistäni puuttuu vielä hieman rutiinia. Tahtovat jäädä silloin tällöin vähän keskeneräisiksi. Onnistunein suoritukseni viime aikoina on jokin aika sitten sipsidippipussin kyljestä poimimani valkosipulileipä – perustaikinaan nakataan sen sipsidippipussin sisältö, ja johan tulee hyvää.

Äh. Ruokakateus on ikävää. Tänäänkin katselin kaihoten Johannan lautasta Attilassa, riistapiiras kun näytti huomattavasti houkuttelevammalta (ja maistuikin paremmalta) kuin itse valitsemani perusankea kanasoosi. Pöh. Miksen opi, etteivät nuo Attilan kanakastikkeet koskaan ole itselaitetun kanan veroisia. Riistapiiraassa tosin epäilytti myös palan riittävyys, mutta kaipa se olisi nälän vienyt. Harmittaa!