Hienoisen viivästyksen jälkeen paketti tuli Playsta yllättävänkin nopeasti, joten Tristram Shandy: A Cock and Bull Story on nyt nähty. Tykkäsin.

Hyvin postmodernista kirjasta (…a postmodern novel before there was any modernism to be post about, sanoo Coogan) on tehty postmoderni elokuva, joka kertoo oikeastaan enemmän elokuvan tekemisestä kuin lähdemateriaalistaan. Vaan sehän sopii – Tristram Shandyhan on kirjanakin hyvin… joustava.

Elokuva oli helmi, mutta sen kohdeyleisö on suhteellisen rajallinen. Steve Coogan -fanit (tai ainakin Alan Partridge -fanit) viihtynevät. Ja toisin päin: jos ei voi sietää Alan Partridgea, Steve Coogan tuskin miellyttää tässäkään. Kirjan ystävät viihtyvät varmasti mainiosti, kunhan eivät odota kovinkaan suoraa käännöstä. Selkeän kohderyhmän muodostavat elokuva-alalla toimivat tai siitä kiinnostuneet. Viimeisenä mainittakoon brittikoomikoiden bongaajat: Dylan Moran, David Walliams, Stephen Fry ja Mark Williams tekevät mainioita pikkurooleja.

Mutta nyt, nyt pitää lukea taas kirja.

Kävimme eilen katsomassa Silent Hillin. Varoitan saman tien, että tässä merkinnässä voi olla vähän spoilereita, joten jos aiot elokuvan katsoa, palaa asiaan myöhemmin.

Ensinnä: elokuva näyttää hyvältä. Pelejä pelannut tunnistaa meiningin heti: Silent Hill on ihan itsensä näköinen. Tuhkasateen ja usvan peittämä kaupunki on juuri niin kuollut kuin pitääkin. Myös helvetillisemmät paikat näyttävät erittäin vakuuttavilta. Ei valittamista siinä. Hirviöt olivat ihan itsensä näköisiä. Myös musiikki ja äänimaailma toimivat hyvin; ei ihme, koska sävellystyö on myös pelien erinomaiset musiikit tehneen Akira Yamaokan työtä.

Puitteet olivat siis kohdallaan. Valitettavasti juoni ei. Eipä se peleissäkään loista, mutta elokuvalta odottaa enemmän. Kökködialogi sai Sean Beanistakin huonon näyttelijän. Alku ja kaupunkiin tutustuminen toimivat hyvin, samoin aivan loppu. Pelimäinen paikasta toiseen juoksentelu oli vähän siinä ja siinä, mutta puuhailu hullun uskonlahkon kanssa oli kärsimystä katsoa.

Sean Bean oli muuten vähän irrallinen osa elokuvaa. Tämä ilmeisesti siksi, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa Christopheria ei ollut, kyseessä on myöhempi lisäys koska käsiksestä puuttui miehiä. Tämä on aika helppo uskoa.

Jotenkin tökki myös se noitia polttava kansanjoukko. Sori nyt vaan, mutta minulle ensimmäinen mielleyhtymä Burn the witch!-huutelusta on kyllä Monty Python ja Holy Grail, eikä tällainen ylimääräinen komediaefekti vakavahenkistä kauhuelokuvaa ainakaan paranna.

Sitten on sekin, että kun elokuvassa pohjustetaan, että nyt mennään kohtaamaan äärimmäinen pahuus, niin jotenkin sitä odottaisi jotain suurta ja merkityksellistä konfrontaatiota. Jotain draamaa! Mutta ei. Saadaan pieni kohtaaminen hirviöiden kanssa ja selitys. Oikein kunnon rautalankaa. Vähemmälläkin olisi varmasti pärjätty.

Mutta joo. Pelejä pelanneena tämä oli ihan hauska nähdä, mutta enpä tiedä, suosittelisinko muille… Silent Hillin kaupunki oli vakuuttavan näköinen, mutta juoni oli melkoista huttua. Jos ei juonesta välitä ja tykkää katsella, kun ihmisiä revitään paloiksi, mikä ettei. Ennemmin Silent Hillin katsoo kuin selkäänsä ottaa.

Olisi kiva kuulla mielipiteitä joltakin, joka ei ole pelejä pelannut. Mitä tykkäsitte?

Sinänsä oli mielenkiintoista katsella hyvin tutunoloisia kuvakulmia. Elokuvan näkeminen korosti, kuinka elokuvallisia pelit yrittävät olla ja toisaalta kuinka pelillinen tämäkin elokuva oli. Elokuvavaikutelma pelissä toimii paremmin kuin pelimäisyys elokuvassa, väittäisin. Niin, ja se tärkein: pelit ovat pelottavampia!