Silent Hill

Kävimme eilen katsomassa Silent Hillin. Varoitan saman tien, että tässä merkinnässä voi olla vähän spoilereita, joten jos aiot elokuvan katsoa, palaa asiaan myöhemmin.

Ensinnä: elokuva näyttää hyvältä. Pelejä pelannut tunnistaa meiningin heti: Silent Hill on ihan itsensä näköinen. Tuhkasateen ja usvan peittämä kaupunki on juuri niin kuollut kuin pitääkin. Myös helvetillisemmät paikat näyttävät erittäin vakuuttavilta. Ei valittamista siinä. Hirviöt olivat ihan itsensä näköisiä. Myös musiikki ja äänimaailma toimivat hyvin; ei ihme, koska sävellystyö on myös pelien erinomaiset musiikit tehneen Akira Yamaokan työtä.

Puitteet olivat siis kohdallaan. Valitettavasti juoni ei. Eipä se peleissäkään loista, mutta elokuvalta odottaa enemmän. Kökködialogi sai Sean Beanistakin huonon näyttelijän. Alku ja kaupunkiin tutustuminen toimivat hyvin, samoin aivan loppu. Pelimäinen paikasta toiseen juoksentelu oli vähän siinä ja siinä, mutta puuhailu hullun uskonlahkon kanssa oli kärsimystä katsoa.

Sean Bean oli muuten vähän irrallinen osa elokuvaa. Tämä ilmeisesti siksi, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa Christopheria ei ollut, kyseessä on myöhempi lisäys koska käsiksestä puuttui miehiä. Tämä on aika helppo uskoa.

Jotenkin tökki myös se noitia polttava kansanjoukko. Sori nyt vaan, mutta minulle ensimmäinen mielleyhtymä Burn the witch!-huutelusta on kyllä Monty Python ja Holy Grail, eikä tällainen ylimääräinen komediaefekti vakavahenkistä kauhuelokuvaa ainakaan paranna.

Sitten on sekin, että kun elokuvassa pohjustetaan, että nyt mennään kohtaamaan äärimmäinen pahuus, niin jotenkin sitä odottaisi jotain suurta ja merkityksellistä konfrontaatiota. Jotain draamaa! Mutta ei. Saadaan pieni kohtaaminen hirviöiden kanssa ja selitys. Oikein kunnon rautalankaa. Vähemmälläkin olisi varmasti pärjätty.

Mutta joo. Pelejä pelanneena tämä oli ihan hauska nähdä, mutta enpä tiedä, suosittelisinko muille… Silent Hillin kaupunki oli vakuuttavan näköinen, mutta juoni oli melkoista huttua. Jos ei juonesta välitä ja tykkää katsella, kun ihmisiä revitään paloiksi, mikä ettei. Ennemmin Silent Hillin katsoo kuin selkäänsä ottaa.

Olisi kiva kuulla mielipiteitä joltakin, joka ei ole pelejä pelannut. Mitä tykkäsitte?

Sinänsä oli mielenkiintoista katsella hyvin tutunoloisia kuvakulmia. Elokuvan näkeminen korosti, kuinka elokuvallisia pelit yrittävät olla ja toisaalta kuinka pelillinen tämäkin elokuva oli. Elokuvavaikutelma pelissä toimii paremmin kuin pelimäisyys elokuvassa, väittäisin. Niin, ja se tärkein: pelit ovat pelottavampia!

Nigellan lihapullat tomaattikastikkeessa

Tämä herkullinen lihapullaresepti löytyi Nigella Lawsonin kirjasta Syötävän hyvää. Se on vähän erilainen, tuo mukavasti vaihtelua peruslihapulliin. Valmisteluun menee aikaa, joten ihan pikaruokaa tämä ei ole, mutta vaativa ruokalaji sinänsä tämä ei ole, vain vähän työläs.

Lihapullat:

  • 500 g sikanautajauhelihaa
  • 1 muna
  • 2 rkl parmesaaniraastetta
  • 1 valkosipulinkynsi puristettuna
  • 1 tl kuivattua oreganoa
  • 3 rkl korppujauhoja
  • mustapippuria

Ainekset sekoitetaan taikinaksi, josta pyöritellään pieniä lihapullia (tästä pitäisi tulla useita kymmeniä lihapullia, eli siinä määrin pieniä). Valmiit pullat laitetaan jääkaappiin odottamaan; vielä ei ole niiden vuoro. Koska Suomessa ei juuri puolen kilon jauhelihapaketteja näy, käytin itse 400 grammaa jauhelihaa; hyvä annos siitäkin tuli.

Tomaattikastike:

  • 1 sipuli
  • 2 valkosipulinkynttä
  • 1 tl kuivattua oreganoa
  • 1 rkl suolatonta voita
  • 1 rkl oliiviöljyä (ei neitsytöljyä)
  • 1 tetra (500 g) paseerattuja tomaatteja
  • hyppysellinen sokeria
  • suolaa ja pippuria
  • 1 dl täysmaitoa

Ohjeen mukaan sipuli, valkosipuli ja oregano pitäisi jauhaa tehosekoittimella hienoksi massaksi. Minä pilkoin pieneksi ihan käsin, sekin toimi hyvin. Joka tapauksessa sipulit kuullotetaan kattilassa pehmeiksi voissa ja öljyssä (käytin juoksevaa leivontarasvaa ja tavallista öljyä) matalalla lämmöllä noin kymmenen minuutin ajan.

Tähän lisätään paseeratut tomaatit ja noin 3/4-purkillista kylmää vettä. Lisää sokeri, suola ja pippuri. Tämän vaiheen annetaan porista rauhassa noin kymmenen minuuttia. Seuraavaksi lisätään maito (laitoin desin kermaa, kun sitä jääkaapissa oli) ja sitten lihapullat yksi kerrallaan. Ei kannata sekoittaa ennen kuin lihapullat muuttuvat ruskeiksi, muuten ne menevät rikki. Peitä kattila osittain kannella ja anna kypsyä noin 20 minuuttia.

Tämä kaikki syödään tietysti pastan kanssa. Tuore pasta on parasta, mutta kuivattukin käy. Omalla kohdallani kastike jäi vähän ohueksi, joten joku hyvä vaalea leipä on erinomainen apuväline kastikkeen laappimiseen lautaselta lopuksi.

Kirjan mukaan annos riittää kuudelle, mitä epäilen. Meillä 400 grammasta jauhelihaa tehty annos olisi riittänyt mukavasti kolmelle ja jotenkuten neljälle.

Julkaistu
Kategoria(t): Ruoka

Jos talviyönä matkamies

Lapsi ei estä lukemista. Päinvastoin! Tänäänkin olen ehtinyt viettämään kirjojen parissa pari-kolme tuntia – vauva on kantoliinassa sylissä ja minä kävelen olohuonetta ympäri lukien kirjaa, samalla kun lapsen äiti lepää. Hyvä työnjako! Yksin tänään kävelymatkaa on kertynyt kolme ja puoli tuntia; se suositeltu 10000 askelta voi hyvinkin kertyä. Pitäisi joku päivä laittaa askelmittari vyölle.

Nappasin luettavakseni pitkään (ilmeisesti viisi vuotta) hyllyssä majailleen Italo Calvinon postmodernin Jos talviyönä matkamies -hämmennyksen. Kirja on mainio; olen lukenut sen aikaisemmin, mutta unohtanut autuaasti enimmät yksityiskohdat. Sen pariin oli hyvä palata.

Jos talviyönä matkamies on harvinainen kirja: se leikittelee kaunokirjallisuuden konventioilla kekseliäästi ja oivaltavasti, mutta on kaikessa taiteellisuudessaan hyvinkin luettava teos. Se on fiksu, mutta ei liian vaikea. Kannattaa tutustua; Italo Calvinolla on muitakin mainioita kirjoja, mutta tämä on lukemistani paras.

Samassa yhteydessä en voi olla mainitsematta Tristram Shandya, joka on toinen suuri suosikkini, mitä kokeellisempaan kirjallisuuteen tulee. Shandyn nokkeluus on suurta ja kaunista; pitäisi varmaan ottaa ja lukea kirja uudestaan. Ostaakin voisi. Suomennoksen; en taida vieläkään rohjeta tarttua alkuperäiseen. Tai miksei…

Elokuva – Tristram Shandy: A Cock and Bull Story – on jo tulossa Playsta. Pakkohan se on nähdä, enkä malta odottaa, nähdäänkö syksyllä Rakkautta & Anarkiaa -festareiden osana Suomeen rantautuvaa elokuvaa lyhyesti Tampereella vai ei ja jos nähdään, nähdäänkö se sopivaan aikaan. Ostan, ja katson kun itseäni huvittaa (ja vauvalle sopii). Idea on ainakin hulvaton. (Joku valittaa IMDB:ssä ”There was no decent storyline”, mikä on alkuperäisteos huomioiden hyvin sanottu.)

Tästä pääsemme luontevalla aasinsillalla (joka siis on mainio näyttelijä Steve Coogan ja näemmä myös ohjaaja Michael Winterbottom) 24 Hour Party Peopleen, jota myytiin ainakin Kaukajärven Makuunissa kolmella eurolla. Ei paha, pakkohan se oli korjata talteen.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Leea Klemola

Vaikka ei Voimaa muuten lukisikaan – syystä tai toisesta – kannattaa silti lukea uusimmasta numerosta (6/2006) Leea Klemolan haastattelu. On meinaan mielenkiintoinen – henkilö ja haastattelu. Onneksi se löytyy myös netistä.

Suosikkikohtani jutussa on Klemolan näkemys klassisesta musiikista:

Olen soittanut lapsena seitsemän vuotta poikkihuilua, jota mää inhosin. Se huilu koki kovia. Kaikki klassinen musiikki tekee minusta ihan hirvittävän surullisen. Siinä on sellaista ikuisuuden läsnäoloa. Mää en pysty kuuntelemaan sitä, kun muistan, että kuolen lopulta. Millään ei ole mitään merkitystä.

Casanova

Olipas vaihteeksi MovieLens väärässä, kun ehdotti Casanovalle kahta ja puolta tähteä. Myönnetään, että romanttinen komedia ei ole ihan vahvin lajini (saatikka sitten farssi, ja farssinkin piirteitä tässä oli), mutta kas, tämäpä olikin kerrassaan vekkuli elokuva.

Venetsian maisemiahan katselee aina ilolla, eikä elokuva muutenkaan ollut hullumpi. Suorastaan nokkela, paikoin, ja kokonaisuudessaan kaikkine käänteineen oikein mukavaa kevytviihdettä. Jeremy Irons oli kelpo inkvisiittori, Tim McInnerny taas mielenkiintoinen doge – miestä kun on Black Adderin jälkeen tyystin mahdoton ottaa vakavasti.

Suosittelen siis kevyttä mutta fiksuhkoa romanttista komediaa hakeville ja Venetsian maisemien ystäville.