Kirjastohistorian upottava suo

Kirjastohistoria on varsin mielenkiintoinen oppiaine, mutta kolmen viikon päästä koittavan tentin kirjat pistävät sittenkin miettimään, ollaanko tässä vajoamassa vähän turhan syvälle.

Kai Ekholmin sensuuria ja kirjapoistoja käsittelevä Kielletyt kirjat 1944-1946 on aiheeltaan ihan mielenkiintoinen, eikä Pirjo Vatasen Sääty-yhteiskunnan kirjastosta kansalaisyhteiskunnan kirjastoksi ole sekään hullumpi, mutta valitettavasti näillä ei vielä päästä kuin puoleen väliin.

Ilmi Järvelinin väitöskirja Kunnankirjastojen toimintaedellytykset ja kirjastontarkastajan rooli kirjastotoiminnan kehittämisessä Kuopion läänin tarkastuspiirissä v. 1921-1961 kauhistuttaa, kaikella kunnioituksella, jo otsikollaan. Äägh. Tuoko pitäisi tenttiä! Pertti Vakkarin Saksalaisen kirjastotieteen juuret kuulostaa samoin todella kiinnostavalta.

Huh. Mutta pakko on; jos vaihtoehtona on tenttiä kirjastohistoriaa ja palauttaa yksi tukikuukausi tai olla tenttimättä ja palauttaa kolme, niin eipä sitä valintaa tarvitse kauaa miettiä. Vinkkinä voin kertoa, että keväällä aloitetun graduseminaarin perusteella ei kannata opintotukea nostaa, kun ne neljä kullanarvoista opintoviikkoa saa vasta syksyllä…

(Kirjoitan tätä muuten yliopiston kirjaston lukusalista. Jännää. Kyllä nämä langattomat verkot ja kannettavat tietokoneet vain ovat näppäriä! Ei sillä, että tänne nyt jotain asiaa olisi, mutta piti tulla kokeilemaan…)

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjasto

Isänmaallista elokuvaviihdettä

Oli Renny Harlinista ja tämän urasta mitä mieltä tahansa, Deep Blue Sea on joka tapauksessa käypäinen toimintapätkä. Tämän näimme elokuvateatterissa, sen kummemmin suunnittelematta (minkä seurauksena istuimme Plevnan ykkössalin eturivissä), ja juutuimme vielä eilen sohvalle kertaamaan.

Ei paha, ei paha. On niitä huonompia toimintaelokuvia nähty. Sitä paitsi, Samuel L. Jacksonin hahmon kuolema on ihan top-10-osastoa, koskaan. Harlinin Suomi-tavaramerkkikin jaksaa aina lämmittää.

Kin-vammainen tunnustaa

Suurin paheeni kirjoittaessa on ylenpalttinen -kin-päätteiden viljely. Johanna on tekstejäni oikolukiessaan huomauttanut asiasta jotakuinkin miljoona kertaa, joten asialle ehkä kannattaa tehdä jotain. Kaipaisinkin (huomaatteko, siihen se taas tuli!) tekstinkäsittelyohjelmaan apuvälinettä, joka merkkaisi kaikki -kin-päätteet ja vastaavat räikeillä väreillä. Sitten voisi vain siistiä turhat pois. Noh, onneksi on hakutoiminto – työn alla ollut kolumni muuttui paremmaksi turhia päätteitä siivoamalla.

Tähän kohtaan pitänee purkaa turhat päätteet: kin kin kin kin kin kin.

Työllistymistä

Hip hurraa, sain töitä! Hain laitokselta tutkimusavustajan harjoittelupaikkaa ja nappasi. Tässä välissä voisin elvistellä oivallisella hakemuksella tai ylivertaisella ansioluettelolla, mutta karu totuus oli, ettei paikka yksinkertaisesti kelvannut kenellekään muulle.

Outo juttu – tietysti harjoittelijan palkka on mitä on, mutta silti: luulisin tuon nyt kelpaavan, kun noinkin mielekästä työtä pääsee tekemään joustavalla aikataululla. Itse olen hyvin tyytyväinen: pienemmälläkin palkalla pärjää, jos nostaa opintotukea ohella, ja onhan noita kirjoitustöitäkin.

Huonompaa ja parempaa kauhua

Perjantai-iltana katselimme telkkarista Final Destinationin. Joskus Makuunin hyllyltä mieleen jäänyt leffa on perusteinikauhua: on porukka nuorisoa, joka kuolee yksi kerrallaan. Ehtivätkö viimeiset selvittää, mistä on kyse, ennenkuin kuolema korjaa?

Elokuva oli harvinaisen karmeaa katseltavaa. En ole mikään pahimman luokan virheidenkyttääjä tai mitään, mutta tätä katsellessa teki kyllä useamman kerran mieli soittaa uskottavuusvirasto tarkistuskäynnille. Jotain rajaa pitäisi elokuvahahmojen typeryydelläkin olla. Karmiva elokuva, eikä lainkaan oikeassa mielessä. Pisteitä kuitenkin yllättävistä splatterkohtauksista.

Lauantaina katseltiin Ju-On: The Grudge 2. Tätä voin suositella varauksetta kaikille, jotka ovat nähneet ensimmäisen japanilaisen Ju-Onin ja pitäneet siitä. Sama teema jatkuu, elokuvassa on samantyyppinen ajallisesti rikottu rakenne ja kauhujen lähtökohta on sama, mutta uusiakin ideoita riitti.

Elokuva oli järkyttävän pelottava. Ohjaaja Takashi Shimizu hallitsee edelleen äänen käytön – eilen ostamamme vahvistin sai oivallisen ensitestin, isommat kaiuttimet ja parantunut tilavaikutelma (vaikka yhä kahdella kaiuttimella mennäänkin) edistivät tunnelmaa mainiosti. Muutenkin kauhua viriteltiin miellyttävän pienieleisin keinoin, satunnaisilla vilahduksilla silloin tällöin.