Marianne Faithfull

Maanantaina suuntasimme Helsinkiin, päivän kohokohtana Marianne Faithfullin konsertti, jota hehkutin aiemmin. Päivään mahtui muutakin kivaa, kuten kalliiksi koitunut visiitti Kukunoriin. Joku saa jotain kivaa joululahjaksi…

Marianne Faithfull oli erittäin hyvässä vauhdissa. Keikkaa oli ilo katsella, varsinkin kun paikkamme olivat aivan eturivin keskeltä. Kunpa Nick Caveakin olisi saanut ihastella näin hyviltä paikoilta! Keikan avasi Mariannen taustabändin basistina toimiva Fernando Saunders, joka veti muutaman biisin lämmittelyosion. Ihan kiva, mutta lopun bassosoolo oli vähän tarpeetonta ja pitkä roudaustauko esityksen jälkeen pahasti ärsyttävä.

Noh, se siitä ärsytyksestä, kun Marianne astui lavalle ja keikka alkoi. Johanna tykkäsi kovasti, kun kerrankin sai kuulla harvoinesitettyjä suosikkejaan. Sister Morphine, File It Under Fun From the Past, Incarceration of a Flower Child, Times Square, vanhat suosikit, uuden levyn parhaat… Itse pidin suuresti Damon Albarn -kaksikosta Kissing Time ja Last Song, joista jälkimmäinen on ehkäpä uuden Before the Poison -levyn parasta antia, niin Nick Cave -fani kuin olenkin. Cavenkin sävellyksiä kuultiin, samoin PJ Harveyn – pari Harveyn sävellystä erottuikin joukosta helposti.

Kyllä kelpasi, siis. Keikka nousi heti Johannan suosikiksi koskaan (ja Johanna on sentään nähnyt Mariannenkin jo kahdesti aiemmin) ja minullakin parhaimpien joukkoon. Cave vie kuitenkin omalla kohdallani voiton. Iltapäivälehtien kritiikit tarjosivat muuten huikeassa typeryydessään huumoria seuraavana aamuna – jos keikan luvataan alkavan 21.00 ja se alkaa 21.40, se ei ala lähes kaksi tuntia myöhässä. Toisessa arviossa jäätiin kaipaamaan laajempaa katsausta Faithfullin pitkään uraan – vaan sitähän juuri saatiin!

Kaikinpuolin siis hieno keikka ja muutenkin erittäin hauska ilta Helsingissä. Kalliiksi vain kävi, kun hotellissa yövyimme. Syksyn keikkaputki onkin toisaalta jo ohi, joten ehkäpä tämä tästä.

Odota pimeää

Nyt on aika purkaa bloggaamatta jääneitä tapahtumia. Kävimme lauantaina Tampereen työväen teatterissa katsomassa Odota pimeää. Riku Suokkaan ohjaama ja Frederick Knottin käsikirjoittama trilleri on filmattu 1967 (Wait Until Dark) jolloin pääosassa nähtiin Audrey Hepburn.

Aivan samanlaista tähtien loistoa ei Työväen teatterissa nähty, mutta kelpo näytelmä kuitenkin. Näytelmässä pimeys on merkittävässä osassa ja synkimmillään näytelmää esitettiinkin yhden sytkärin valossa. Pimeys tiivisti tunnelmaa lopussa tehokkaasti ja klassisen oloinen trilleri saikin varsin huikean lopun. Näyttelijäntyö oli tasokasta, varsinkin Kristiina Hakovirta loisti rikollisten puuhien keskelle joutuvana sokeana naisena.

Tuomio on selvä: kannattaa käydä katsomassa, jännää teatteria on luvassa.

Julkaistu
Kategoria(t): Kulttuuri

Muutto on tapahtunut

Movable Type on astunut valtaan. Muutto on vielä hieman vaiheessa, eikä valmistu kokonaan vielä vähään aikaan. Tiedossa on muun muassa se, että blogin sisäiset linkit osoittavat vanhaan blogiin (jota pidän toistaiseksi pystyssä käytännön syistä). Muista outouksista saa ilmoittaa. Etusivun toiminnallisuus on alasivujen XML-virtojen puutteen vuoksi vielä hieman vajaa, mutta tämän puutteen korjaan heti, kun saan tekniset ongelmat hoidettua. Nyt oli tärkeintä saada uusi blogi pystyyn, vapaapäivänä ehtii säätää isoja kaaria. Töissä voi sitten fiksata pikkujuttuja… Niin, jos jollain lukijalla sattuu olemaan kolmosversio XML::RSS::Parserista, ottaisin sellaisen mieluusti.

RSS-lukijat voisivat vaihtaa osoitteekseen vaikkapa https://www.melankolia.net/index.xml – vanhaa Nucleuksen aikaista xml-rss2.php-tiedostoa tuen toistaiseksi, mutta vaihto uuteen osoitteeseen on silti ihan järkevä veto.

Muutto

Elämä ja mielipiteet hiljenee hetkeksi. Toivon mukaan jo tänään saan avattua uuden, Movable Typellä toimivan blogin. Suuria muutoksia ei ole luvassa, mitä nyt ulkoasu menee taas vaihteeksi uusiksi. Niin hieno kuin uusi Nucleus onkin, ei se pärjää Movable Typelle.

Blondin kosto

Vähän menee käänteisessä järjestyksessä, mutta menkööt. Blondin kosto 2 katseltiin joskus kuukausi sitten, nyt oli vuorossa telkkarista tullut alkuperäinen Blondin kosto. Samaa pinkkiä huttuahan se oli kuin kakkonenkin, mutta Johanna (ja terve järki) oli oikeassa: ykkönen on kakkosta jonkin verran parempi (tähän väliin kuuluisi kai luetella edeltäjiänsä parempia jatko-osia, mutta annetaanpa sen kuitenkin olla). Reese Witherspoon oli tälläkin kertaa koko elokuvan pelastava tekijä, huonommalla pääosanesittäjällä Blondin kosto olisi lässähtänyt pahasti. Kelvollista viihdettä, kaikin puolin.