Raskasmetallia

Hamaran lukeminen herätti taas ostohaluja. Kaupasta piti – ihan väkisin, aivan niin, pakko oli, en voinut sille mitään – kantaa kotiin sekä englantilaisen Akercocken ärjy ja uskonnollinen Choronzon ja entisen kotikaupunkini Jyväskylän edustajan Swallow the Sunin synkkä The Morning Never Came. Molemmat ovat keränneet varsin kelvollisia arvosteluja ja kumpaakin rohkenen kertakuuntelun jälkeen suositella laatumetallin ystäville. Akercocke kallistuu enemmän black metalin puolelle uskonnollisella symboliikallaan, laulupuolikin on äärimmäisempää – Cradle of Filth -kirkumisesta puhtaaseen lauluun ja matalaan korinaan. Swallow the Sun on hidastempoisempaa doom-sävytteistä surujyräystä.

Metallimusiikin ystäville suositellaan myös osallistumista SirkkeliRock-vuosiäänestykseen.

Julkaistu
Kategoria(t): Musiikki

Jak & Daxter hoidettu

Pelattiin sitten eilen illalla Jak & Daxter läpi! Lopun jättiläisrobotti vaati vähän yrittämistä, mutta ei ollut kuitenkaan puoliksikaan niin vaikea kuin linnoituksen jotkut hypyt. Robotin eliminoimisen jälkeen palattiin keräämään puuttuvat powercellit ja sitten vain avaamaan viimeisiä bonuksia 101 powercellin voimin. Tienattu lisäbonus oli yllättävän vaatimaton.

Tyhjä olohan tuosta jäi – mitäs nyt? Täytynee etsiä uutta pelattavaa. Ehdotuksia Jak & Daxterin tasoisista tasohyppelyistä?

Julkaistu
Kategoria(t): Pelit

Jak & Daxter

Jak & Daxteria on pelattu ns. hullun lailla. Eilen muutaman tunnin pelisession aikana kerättiin pelin noin sadasta powercellistä (pääasiallinen keräilyn kohde pelissä) parisenkymmentä. Innostusta piisasi, varsinkin kun vilkaistiin vähän ohjeita. Sillä eteenpäin-R1-hyppy -loikalla pääsee pitkälle, se sanottakoon muillekin vaikeita hyppyjä ihmetteleville! Ohjeita ei paljoa luettu, mitä pari lumivuorten hankalampaa kohtaa selvitettiin ja katsottiin kaksi vaikeimmiksi nimettyä powercelliä. Eipä oltaisi keksittykään ilman ohjeita.

On se helmi peli, ja Johanna hyvä pelaamaan!

Julkaistu
Kategoria(t): Pelit

Toimittajat

Olen joutunut toimittajien innostuksen kohteeksi. Joulu on lautapelien luvattua aikaa ja minä olen ilmeisesti Suomen ainoa lautapeliharrastaja. Maanantaina soitti YleQ:n toimittaja ja haastatteli – muutaman minuutin juttu tuli tiistaina radiosta. En kuullut, mutta sanoivat hyväksi.

Tiistaina soitti sitten Aamulehden toimittaja. Haastattelu on sovittu ensi tiistaille. Aiheena taas vaihteeksi lautapelit. Vaan mikäpä tässä ollessa, kyllä minulle julkisuus kelpaa! Varsinkin kun hyvä asia on pääosassa.

Muistikorttiblues

PS2-maailmassa ärsyttää yksi asia: muistikortit. Kuinka voi pieni kahdeksan megan muistikortti maksaa yli 30 euroa? Vertailun vuoksi Sonyn MemoryStickeistä 16-megainen maksaa noin 33 euroa, ja 32-megainenkin vain 40 euroa. 40 eurolla saa myös 64-megaisen CompactFlash-kortin. Niin että mikä maksaa?

Sietäisi kovalevyjen yleistyvän konsoleiden tallennusvälineinä. Ei järin isoa kovalevyä tarvitsisi, niin pärjäisi jo pitkään. Muistikortit sopivat mainiosti tiedon siirtämiseen koneesta toiseen, mutta pääasiallisena tallennusvälineenä niiden erinomaisuuteen en usko. Jos edes PS2 voisi lukea muitakin kuin PS2-muistikortteja… Rahastuksen makua, sanon minä, mutta jostainhan sitä pitää pelikonsolifirmojen rahansa saada. Perinteinen mallihan on se, että laitetta myydään niin halvalla kuin vain mahdollista ja kerätään voitot peleillä ja lisävarusteilla.