Kirjan kirjoittaminen on parhaimmillaan todella hauskaa ja pahimmillaankin ihan siedettävää. Tällä hetkellä kirjaprojektini on vähän tylsässä vaiheessa, kun käsikirjoitus on noin teoriassa valmis, mutta kaipaa paljon rakastavaa pilkunviilausta ja hiomista. Puurran pelien sääntöjä läpi, korjailen kirjoitusvirheitä, selkeytän tekstiä ja teen esimerkkejä. Plääh.
Onneksi on ystävällisiä oikolukijoita, parikin, jotka kävivät käsikirjoituksen alkuosan läpi punakynä viuhuen. Teen näemmä aivan hirvittäviä tyyppivirheitä. Tekstissä oli noin miljoona ”tyypillisesti”-sanaa, joista saattoi jäädä henkiin yksi, ehkä. Kenties hieman näkyy, että olen kirjoittanut englanninkielisen lähdemateriaalin pohjalta.
Tämän päivän tehtävänä oli saada aikaiseksi työsuunnitelma apurahahakemuksen liitteeksi. Ilman apurahaa kirjan tekeminen on taloudellisesti aika nuiva juttu, varsinkin kun tämä kirja ei valmistunut kahdessa kuukaudessa vaan on ollut työn alla elokuun lopusta asti. En tosin ole kirjoittanutkaan kuin noin tunnin-puolitoista päivässä enkä edes joka päivä. Apurahakaan ei tee hommasta varsinaisesti kannattavaa, mutta lämmittäisi silti.
Suomen tietokirjailijat tarjosivatkin jo kylmää kättä, sieltä ei ilmeisesti apurahaa heru ellei kirjoita oppikirjaa – tämä tulee väistämättä mieleen myönnettyjen apurahojen listaa selatessa. Nyt on työn alla hakemus Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalle. Saapa nähdä miten käy, Uudet lautapelit ei ollut neuvottelukunnan mielestä tukemisen arvoinen juttu, olisiko sitten tämä. Ehkä kyse on vain siitä, etten osaa kirjoittaa riittävän vetäviä hakemuksia. Pitäisiköhän mennä apurahahakemuksenkirjoituskurssille?
