« Mitä en ole ikinä ennen tehnyt 2 | Pääsivu| Kaikkea ei voi ymmärtää »

Kumparelaskijan vaikeudet

Eilen illalla ajauduin itsetutkiskelun vaarallisille alueille Sediksen sanottua menopaussista, että "- vaikka hänkin on joskus mielestäni vähän liiankin salaperäinen ja sen myötä niukka -". Hmm. Aivan. Totta. Kun kerran lukijapalautteena tällaista näkee, niin asiaanhan täytyy toki pikaisesti tehdä korjaus. Siispä vaaria sarvista ja salat julki: olen viime vuonna lihonut kolmisen kiloa. Totta puhuen nelisen, mutta joulu lahjoitti yhden miinuskilon.

Nythän on niin, että ongelmana eivät ole niinkään ne kilot, vaan massu, se pieni sievä alapömppö, joka Marilynilla ainakin oli soma, muilla naisilla ilmeisesti ei. Se harmittava pieni kumpare, joka on maksettava siitä ilosta, että kehossa on sen verran rasvaa, että siinä on myös rinnat. Naisen elämä kun ei ole tälläkään saralla helppoa; jos vatsakumpare on koulittu tasamaaksi, voi vain haikailla aikaa, jolloin Minttu sekä Ville katsoivat maailmaa hiukan korkeammalta. Kumparelaskijan perusongelmahan on siis tämä, että jos haluaa naisellisempaa muotoa vyötärön ja leuan väliin, rangaistaan siitä massupömpöllä. Pieni, mutta harmittavan vaikea tasapainolaji, tämä laihduttamisen kumparelaskuosuus. Onko tässä nyt taas ryhdyttävä hankkimaan välineitä asiantilan korjaamiseksi, Bun & Thigh Roller kuulostaa lupaavalta, vaikka sanakirja yrittää sekoittaa selkeää asiaa: MOT Englanti 4.0 englanti-suomi: bun ['bʌn] s, 1. sämpylä, 2. nuttura, sykerö, 3. br pulla.

Olikohan tämä nyt sitä, mitä Zedis haki, vai pitäisikö ottaa perinteiset ennen ja jälkeen -kuvat. Meanderlandiassa niukkaa on tästä lähin vain rasvan määrä ruokahuollon hississä, jotta vatsanuttura tasoittuu.

Mitenkään tarkkailuun liittymättä onnistuin eilen rikkomaan peilin ja siis menettämään ainakin seitsemän vuoden naimaonnen vai mitä-se-nyt-oli, jonka järjestin pois mahdollisuuksien joukosta. Mutta meni siis sekin. Ei hyvin ala.

Jälkipuheet

Paljastukset ovat aina tärkeitä: aloittelijoille riittävät tunnetusti pienemmätkin kumpareet, vasta kokeneemmat voivat nauttia täysin siemauksin jyrkistä ja vaarallisista kumpareista, joissa voi taittaa niskansa.

Tulkitsen tämän nyt siten, että olet epätyydytetty edelleenkin panomeussin paljastusten alkeellisuudesta. Tyydyttykööt nyt edes aloittelijat, yritän sitten kehitellä kokeneempien taitojen veroisia vaarallisia ja jyrkkiä paljastuksia. Tosin siinä saattaa käydä niin, ettei sitten olekaan mitään niin kiihdyttävää paljastettavaa, että olisiko sittenkin viisaampaa pysytellä niukkuudessa.

Aah.. ollapa alapömppä, mutta kun se kumpare on yläpömppä. Ei naisellinen eikä edes Marilynmaisen viehkeä. Joko valitset kaikki kumpareet, tai sitten ei mitään. Toisaalta vakavoituen, jos masu on suurin onkelma nyt, niin asiat on aika helvatun hyvin. Ei se ole, mutta odottelen sitä aikaa ja sit käyn lukee tän ja suhteellisuus palautuu.

Niukkuus ja salaperäisyys on seksikästä. Selättää ala-ja yläpömpät kera kumpareiden.

Joskus näillä pienillä ongelmilla on vaan niin mielenterveellistä unohtaa kavala ja paha maailma. Oikeastihan itsestään huolen pitäminen, on se sitten henkistä tai kehollista, on silkastaan tervettä, henkisesti sekä kehollisesti.

Totta puhut. Jos itsellä on itsessään paha olla, niin vaikea on hymyillä muuallekaan. Eikäollutarkotusmoralisoida, pohdiskelinvaan *hymy*

Joskus itsekin aika isojen murheiden äärellä olleena muistelen, että paras ja ainoa keino oli vain jatkaa elämää niin pienin annoksin ja askelin kuin se kulloinkin onnistui. Isoista murheista selvisi parhaiten murehtimalla ensin pieniä, niitä, mitä jotenkin pystyi käsittelemään.

Askel kerrallaan.

Juu ei hätää, en nähnytkään moralisoinnin sormea pystyssä.

Selkäläskit ei muodosta kumparetta, ikävän makkaran vaan housujen vyötärön ylöäuolelle... ehkä se on se jenkkakahva.

Wanhaan hywään aikaan miehet sentään sanoi, että naisessa on hyvä olla jotain, mistä ottaa kiinni. Kuten niistä jenkkakahvoista. Nyt kun nää nuoret on niin venkuloita, ettei niille kelpaa naisellinen nainen, on yritettävä niitä kahvoja häivyttää, edestä ja takaa. Eikun kahvoista kiinni ja lenkille.

Kunhan ensin syön, että jaksan.

“Wanhaan hywään aikaan miehet sentään sanoi, että naisessa on hyvä olla jotain, mistä ottaa kiinni. Kuten niistä jenkkakahvoista.”

Ainut syy, miksi en sanonut niin, oli se, että pelkäsin sen olevan liian klisee. Mutta voinhan minä sen niinkin tietysti sanoa, jos haluat: naisessa on hyvä olla jotain, mistä ottaa ja pitää kiinni.

Se tuo “pienempi, pinkeämpi ja kiinteämpi takanäkymä”, johon uusimmassasi viittasit, on minusta kyllä kaiken kieroutuman huippu. Siellä sitä varsinkin pitää olla. Vaikkei sen silti pidä olla pois muualtakaan.

Mummilassa on terveet arvot, siitä sinne propsit. Oikeasti terveet, sillä eihän se tavallinen nainen tosiaankaan ole sen lehtien ja netin kuvissa keekoilevan fitnesmallin näköinen. Kyllä tavallinen nainen tuppaa olemaan ihan tavallisen näköinen ja pehmusteet ehkä osin väärissä paikoissa, mutta heikompi-itsetuntoinen uskoo medioita ja yrittää tehdä voitavansa, mikä sinänsä sekin on tervettä niin kauan, kun se tapahtuu liikunnan ja terveellisen ruuan kanssa peuhaten.

Kumma juttu sinänsä, että vaikka kuinka on, muka, itsensä kanssa sinut, niin aina silloin tällöin alkaa oma kroppa nyppiä ja kohennusta siihen olisi hinku saada. Nimenomaan saada, sillä milläänhän siihen ei jaksaisi ryhtyä ja siksipä nuo kirurgiset konstit ovatkin sijansa saaneet.

Jotain lisättävää?



Juttutupa

Tuoreet

Kipot ja kuvat

Löytölaatikko



Vitriini

Kahvihuone

Naapurusto

Muita blogeja

Vuokraisäntä

Kellari

Pannuhuone

Powered by
Movable Type 3.33