Mikontalolights. Video valoshowsta ja toinen tetriksestä.

Kirjoitti: mea 19:47 | Jälkipuheet (2)

Valokuvatorstai / Tenkkapoo

Kirjoitti: mea 09:19 | Jälkipuheet (15)

Valokuvatorstai / ... Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran...

Kirjoitti: mea 06:47 | Jälkipuheet (11)

Raivoava takakirves
ja mahdoton neitsyt.
Kunnon suudelma
ja
olennainen ero.

Valokuvatorstai ja Runotorstai / Keskeneräinen

Kirjoitti: mea 09:24 | Jälkipuheet (9)

Valokuvatorstai / Metsäisen kuvan luomat assosiaatiot

Kirjoitti: mea 08:26 | Jälkipuheet (11)

Valokuvatorstai / Kuva, jota kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä

Kirjoitti: mea 19:54 | Jälkipuheet (6)

Valokuvatorstai / Portaat
Photo Friday / Silence

Kirjoitti: mea 11:50 | Jälkipuheet (21)

Valokuvatorstai / Saaste

Kirjoitti: mea 07:34 | Jälkipuheet (13)

Valokuvatorstai / Arki

Kirjoitti: mea 06:33 | Jälkipuheet (13)

Valokuvatorstai / Tulevaisuus

Kirjoitti: mea 10:26 | Jälkipuheet (2)

Virkasiskon eilisilta toi mieleeni yhden viime kesän lauantaiehtoon. Tai elokuutahan se jo oli, kun Pyhällä Unpluggedin aikaan tunturi kuhisi etelän ihmisiä ja artisteja. Huttu-Uula oli palkannut kaliapalkalla terassilleen Sodankyläläisen One More Night:n soittamaan. Aurinko paistoi kuin viimeistä iltaa montun pohjalle, ruoka oli hyvää, olut kylmää ja porukka soitti. Ja voi, miten se bändi soittikin. Ja miten oli komia se poika. Kun se silmät kiinni lauloi Maailma on renki ja terassillinen eri-ikäisiä naisia huojui hulluna mukana ja kirkuivat, että lisää Tähkää, niin oli siinä kuulkaa tyttöenergiaa. Äijät istuivat kädet henkisessä puuskassa ja puhisivat. Sitä vaan on joskus niin vaikia selittää, notta mikä kolahtaa. Ja miksi. Siitä asti olen aina masentuneena kuunnellut Maailma on renkiä.

Mutta varsinaiseen asiaan. Lähettäkää Mikolle korttipelikokemuksia, Mikko tarvitsee niitä kirjaansa varten.

Kirjoitti: mea 13:28 | Jälkipuheet (4)

Ei se jätä. Se yllättää sinut ja valtaa hetkeksi. Tullakseen taas. Jatkuva ikävä, päättymätön kaipuu, toistuva surumielisyys [*]

Valokuvatorstai / On olemassa kursiivinen melankolia

* Pieni sivistyssanakirja

Kirjoitti: mea 09:32 | Jälkipuheet (17)

Valokuvatorstai / Kivi

Kirjoitti: mea 18:08 | Jälkipuheet (6)

Valokuvatorstai / Klassikko

Kirjoitti: mea 20:10 | Jälkipuheet (5)

Valokuvatorstai / Lapsi

Kirjoitti: mea 12:05 | Jälkipuheet (8)

Valokuvatorstai / 1.9.2007 klo 11.00

Kirjoitti: mea 16:31 | Jälkipuheet (7)

Valokuvatorstai / Uni

Kirjoitti: mea 12:58 | Jälkipuheet (7)

Hermannihan se siinä. Ikää 1 yö. Mutta Kas kummaa! Eihän se ole minkään merkkinen!

Kirjoitti: mea 09:59 | Jälkipuheet (14)

Kesälomalla taivalletut viitisentuhatta kilometriä kirvoittivat aika-ajoin ilmoille tiukkakirjaimisiakin lausahduksia kanssaihmisiä kohdatessa. Lomalla ei tullut intternetti muuten mieleen mutta noina hetkinä päätin aina polkata niistäkin elämää suuremmista epäkohdista. Ihan jo siitäkin syystä, että blogeja lukevat miljardit ihmiset. Nyt en vaan enää muista, mistä kaikesta piti valittaa. Ai niin ...

Viitiseentuhanteen taivallettuun kilometriin mahtuu aina joku matalaotsa. Esimerkiksi rajoittimia vastaan paukutelleet rekat, jotka tukkivat ohituskaistat pykiessään ohi toisesta rekasta, joka ajoi rajoittimien sallimissa lukemissa. Sellainen pitäisi kieltää lailla. Ai se on jo kielletty? Kun kesämielinen pikkuautoilija on körötellyt muutamankin kymmenen kilometriä kahden, joskus jopa kolmen, rekan perässä odottaen vain ohituskaistaa ja kun se sitten vihdoin tulee ja se toinen tai kolmas rekka lähtee ohittamaan ensimmäistä tukkien kaistan ja estäen ohituksen kymmeniltä rekkakolonnan perään kertyneiltä pikkuautoilta, niin alkaa pikkuhiljaa sapettaa rauhallisempaakin kuskia. Ainakin jo kolmannen menetetyn ohituskaistan jälkeen.

Kun sitä sitten päättää pykäistä itsensä taukopaikalle kahville, jotta pääsee sumasta, niin eikö sinne aabeeceelle menevä liittymä olekin piilotettu sen seitsemännen liikenneympyrän kolmannennenkymmenenen erkanemiskaistan taakse. Ja ohihan se menee. Kun sitten jonkun jaripekan essolle vihdoin pääsee, niin onko siellä tuoretta pullaa ja sämpylää? No ei.

Lomalla on erityisen kiva jalkautua kesäkaupunkeihin. Lötyytellä rantakaduilla, toreilla ja pysähdellä katselemaan satamissa sisävesilaivoja, kesäihmisiä ja kuulostella erimurteisia puheenparsia. Ja ihanvaan ihmetellä. Minusta se on jokaisen kesäihmisen oikeus, melkein velvollisuus. Vaan eiköpä jo kohta kuulu takaa pyörän kellon rimputus ja joku teknisiin tiukkoihin pyöräilysortheisin puettu fitnespylly ajaa tiukkailmeisesti tuhahdellen ohi. Ramplausväylät ja torit ja kauppahallit ovat paikkoja, joissa ihmisen pitää saada öyläillä. Jossain pitää voida olla paikkoja, joissa ei ole kiire minnekään, joissa voi katsastella ja pysähdellä. Ei täällä nyt niin kiire saa olla. Valmiissa maailmassa.

Pyykkipäivä tänään. Mikään ei voita tylsyydessä ja raivoonnuttamisessa miesten mustien sukkien pyykin jälkeistä kohtaannuttamista. Nyt ei ollut niitäkään eikä saanut oikein aikaiseksi riittävää pontta kirjoitukseen. Sandaalikelit tylsistyttävät terää.

Kirjoitti: mea 12:31 | Jälkipuheet (5)

Siinä minä olin. Toisessa kädessä kylmä pororyynäri ja toisessa kädessä sateenvarjo. Jaloissa vaelluskengät, kurahousut ja eräuskottavuuden kruununa vettä ja tuulta hylkivä tunturitakki. Ja se reuhka. Satoi. Josta syystä osin ryynäri oli kylmä, sillä upouusi pallogrillini sammui alkuunsa. Portsasin nyrkin kokoiset koksit eivät kyllä näyttäneet aikovansakaan syttyä niiden ekologisten sytytyspalojen voimin, joita kylvin brikettien sekaan. Tulitikutkin loppuivat. Eikäpä se muutenkaan kovin uskottavan näköistä ole sytytellä minimaalista tyttömäistä pallogrilliä Samsoniten sateenvarjon alla, joten päätimme matkaseurueen kanssa lopettaa erä-elämän siltä päivältä ja hakea joen toiselta puolen sytytysnesteitä.

Palaamme alkuun. Siis siinä minä olin kylmää makkaraa syöden ylittämässä siltaa, jonka rautaristikoiden välistä pilkki kaupunki. Rovaniemi. By night. Sinne. Etsimään iloa ja valoa ja kuivattavaa kattoa hetkeksi pään päälle. Ja niitä nesteitä.

Silmittelimme seurueen kanssa keskustaa. Se sen täytyi olla, koska siinä oli Hemingway. Sinne siis kuivattelemaan. Olo oli outo. Ravintola saman näköinen kuin Tampereella tai Turussa mutta kieli erilaista. Vai johtuiko vieras tunne asusta? Tai ehkä siitä, että ainoat luettavaksi löytyneet lehdet olivat kahden päivän takaa. Koskaan en ole tuntenut itseäni niin vääräksi ihmiseksi väärässä paikassa väärin pukeutuneena. Siis pois.

Lordin aukio. Tai mikä lie tasanne vaikutti sen veran kaupungin ytimeltä, että vakuutuimme lähistöltä löytyvän varmasti muutakin. Yhtäkkiä edessämme avautui kävelykatutyyppinen ratkaisu, joka viettelevästi kaatui rantaan päin. Rantaan, jonka toisella puolen nökötti märkä teltta. Ajatus palaamisesta kylmän grillin ja märän teltan luokse ei houkuttanut. Juuri silloin katseemme kohtasi kyltin, joka oli kuin meitä varten: Paha Kurki.

Ystävällinen [ja voihyväneaika miten kaunis] baarimikko oli kuin ei huomaiskaan meidän erämaista ulkoasuamme. Tai ehkä hän olikin juuri siksi niin nauravainen. Kenties. Emme välittäneet. Muu seurue oli sen verran taiteellisen näköistä, että saatoimmehan mekin olla ihan vaan originelleja. Mielialamme kohosi sitä mukaa kuin hengenkohotusjuoma vaikutti. Sadekin näytti lakanneen. Ja koska sulautumisemme kaupungin ilonpitoon oli alkanut suuremmitta hämmingittömittä, päätimme jatkaa. Kuuluisaan Tupsuun. Jonne se kaunis baarimikko meidät neuvoi. Antoi kartankin mukaan.

Jossain siinä Kelan kohdalla iski kuitenkin epäusko. Ei kai niissä vetimissä voi mennä Tupsuun. Mitä ne siellä ajattelisivatkaan. Päätimme riisua kurahousut lisätäksemme kaupunkiuskottavuuttamme. Reppuun. Reuhka myös. Sinne sytytysnesteen viereen. Tarkastelimme näyteikkunasta lopputulosta. Melko hyvä: valkoiset sortsit, liian ison näköiset maastokengät, kurapuvun takki auki. Tukkaa vähän pöyhöön. Parempi. Eikun Tupsuun.

Hämärä pubi otti meidät vastaan kovaäänisesti. Neljän asiakkaan kesken tuntui olevan erimielisyyttä. Baarimikko, Kari [ja taas voihyväneaika miten ystävällinen ja venkura] heilutteli kinaajille viskipulloa ja sanoi, että jos ei äänet laske, niin ei tule tätä. Äänet laskivat. Hetkeksi.

Hörö puhuu kuitenkin jo kohta taas kuuluvalla äänellä. Tennilä hokee siihen, että miksi siie huuat, miksi sie huuat. Kari rauhoittelee.

- Tuo saatanan Tennilä ei rupia miulle huutaa. Miun suvussa on enemmän rovessoreita kuin siun suvussa yhteensä. Hörö puolustautuu.

- Miksi sie huuat? MIksi sie huuat?

Hörö siirtyy baaritiskin ääreen, kääntää selkänsä Tennilälle ja alkaa kaveerata Karin kanssa. Mikä onkin kannattavampaa, sillä Kari kaataa taas viskipullosta paukun. Tennilälle ei tarjoilla.

- Miksi sie huuat? Miksi sie huuat? Tennilä talutetaan ulos.

- Sie voit Kari tulla meille millon vaan.
- Mut täytys olla naisia.

Hörö miettii hetken. Mutta sitten ilme kirkastuu.

- Miul on sisko. Se on näin iso. Hörö levittää kätensä täyteen syliin.

Kaikki vaikenevat. Kunnioituksesta varmaan.

Palaamme kuulaaseen kesäyöhön vaikuttuneina. Lappilaiset ovat oikiasti hyviä tyyppejä.

Valoisa kesäyö, jota päivästä tuskin erotti, muistutti, että meillä oli edelleen nälkä. Mutta ei hätää, meillähän oli nyt sytytysainetta.

Aamulla maistui suussa paloöljy. Grillissä muistona puoliksisyödyt pororyynärit. Aavistuksen savun sivelemät. Aurinko paistoi.

Päätimme lähteä Norjaan.

Kirjoitti: mea 11:07 | Jälkipuheet (9)

Valokuvatorstai / Tuore

Kirjoitti: mea 12:24 | Jälkipuheet (5)

Automaattivastaus puhelimeen näppäilty. Sähköpostin lomailmoitus tehty. Kukankastelija hoidettu. Martti lastattu täyteen. Voin siis sulkea toimiston oven, jättää kodin sisäoven raolleen postien tipahdella ja vetää kesäreuhkan silmille.

Nyt lähtee ja palajaa vasta, kun yöt ovat jo tummia ja aamukaste kirpaisee paljaita varpaita, kun ei raaski vielä vaihtaa sandaaleita kävelykenkiin. Kun kesä ei enää tuoksu odotuksille vaan täyttyneille haaveille.

Kirjoitti: mea 12:10 | Jälkipuheet (6)

Vielä viikko sitten lupiinit hivelivät lempeinä tienvieruksia kuin kesämekon liehuvat helmat paljaita sääriä. Nyt ne on tylysti leikattu. Tuntuu kuin kesältä olisi katkottu siivet, pakotetu se ruotuun. Olehan siinä. Kuri ja järkeys. Onneksi on edes leikatun ruohon tuoksu. Ei tunnu enää kesän nousulta.

Keskikesä. Haikeus häivähtää takavasemmalla mutta vielä sen pää on pystyssä. Vielä on aikaa pukea kepeät kesähelmat. Vielä on monta viikkoa aikaa kulkea varpaat paljaina.

Kirjoitti: mea 08:16 | Jälkipuheet (0)

Valokuvatorstai / Tanssi

Kirjoitti: mea 20:00 | Jälkipuheet (3)

Siinä ne nyt ovat. Tämän kesän hepsankeikat. Toinen Turusta ja toinen Helsingistä. Taatusti ei toisia samanlaisia ole Tampereella kenellään. Ei ainakaan siten kuin minulla tänään. Eli toten kuten kuvassa. Sekä kellohame, joka keikkuu kivasti polvien ympärillä, kun kengissä on kesä. Ja päässä uusi tukka. Ja on ilmassa tuoksu. Ja mieli on kevyt. Ja on ihmisiä, joilla on hyvä tahto ja viitseys ja toisen hyvä oman hyvän edellä.

Joskus sitä huomaa olevansa kovin pienistä asioista onnellinen. Kun on nukkunut kokonaiset viisi tuntia heräämättä. Kun on se kesä. Ja ne kengät. Ja se kellohame.

Kun on. Kaikki. Kohdallaan.

Kirjoitti: mea 16:57 | Jälkipuheet (5)

Tuhansien yksityiskohtien kuutiossa äänien kuulemisen takaa kattomateriaalina oleva puristettu sokeriruokomassalevy, oman aikansa mullistava akustinen keksintö.

Valokuvatorstai / Ääni

Kirjoitti: mea 10:59 | Jälkipuheet (1)

Aunessilta.

Kirjoitti: mea 12:35 | Jälkipuheet (2)

Käyttöohje: Jos haluat esim. tietoa Tallinnan Kalakombinaadista, klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Kone

Kirjoitti: mea 06:41 | Jälkipuheet (7)

"Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa."

Valokuvatorstai / Jean Hanff Korelitz, Valkoinen ruusu

Kirjoitti: mea 08:10 | Jälkipuheet (6)

Valokuvatorstai / Yksi

Kirjoitti: mea 06:27 | Jälkipuheet (9)

... hän voi huvitella salaperäisellä ja ylimyksellisellä tavalla: tarkkailla näkötornissa maaten tai aallonmurtajaan nojaten, kuinka liikkuvat ne, jotka lähtevät ja palaavat: ne, joilla on vielä voimaa tahtomiseen ja halua matkustaa tai rikastua.

Valokuvatorstai / Charles Baudelaire: Pariisin ikävä 1869

Kirjoitti: mea 00:48 | Jälkipuheet (13)

... Together we'll make a difference.

Valokuvatorstai / Camp

Kirjoitti: mea 21:39 | Jälkipuheet (5)

Valokuvatorstai / Tyhjä

Kirjoitti: mea 08:36 | Jälkipuheet (8)

... jos ihan vaan pienet ottaa. Minähän olen pyörällä liikenteessä.

Valokuvatorstai / Ei

Kirjoitti: mea 08:49 | Jälkipuheet (9)

Valokuvatorstai / Mikrokosmos

Kirjoitti: mea 08:23 | Jälkipuheet (6)

Valokuvatorstai / Kasvu

Kirjoitti: mea 10:58 | Jälkipuheet (9)

Valokuvatorstai / Armo

Kirjoitti: mea 08:30 | Jälkipuheet (16)

Hän nukkuu yöllä
elefanttien alla,
sininen unisukka
havahtuu aamun valoon.
Onnellinen.

Valokuvatorstai Runotorstai / Kaunein sana

Kirjoitti: mea 09:27 | Jälkipuheet (12)

Valokuvatorstai / Koti

Kirjoitti: mea 07:14 | Jälkipuheet (19)

Valokuvatorstai / Ajatuksen voimalla

Kirjoitti: mea 13:52 | Jälkipuheet (11)

Valokuvatorstai / Vastakohtia

Kirjoitti: mea 07:48 | Jälkipuheet (13)

Valokuvatorstai / Ystävä [Joku ei ole unohtanut Elmeriä.]

Kirjoitti: mea 09:36 | Jälkipuheet (14)

Valokuvatorstai / Kengät

Kirjoitti: mea 07:55 | Jälkipuheet (5)

Valokuvatorstai / Sattuma

Kirjoitti: mea 07:35 | Jälkipuheet (21)

Valokuvatorstai / Ponnistus

Lisäys klo 17:54. Päivän puhuttelevimmat valokuvat:

benrope : Katsokaa mummun kenkiä ja sukkia! Oikein kuulee vanhojen, hoidettujen ranskalaisten korkojen äänen. Miten pienellä ja tyylikkäällä keinolla voikaan korostaa aihetta. Kaunis, puhutteleva, hillitty, oivaltava. Täydellinen. Ei mitään liikaa eikä mitään puutu.

post-it / tarralappuja : Minä olen tykästynyt Tarran kuviin. Pidän kaikista tavoista kiinnittää katsojan silmä kuvan tarinaan. Ruskea sopii kuvaan kuin nenä päähän. Ehkä hiukan lievempi pehmennys olisi hienovaraisemmin alleviivannut.

Jazmanaut : Värit syleilevät toisiaan ja lattian ja seinien leikkauskohta on juuri oikeassa kohdassa. Punainen ämpäri on piste iin päällä. Kuvassa on sopivasti ryhtiä vaikka se tavallaan kaatuukin mutta se vaan korostaa kuvan kertomusta.

Lens Flare : Tässäkin värit ja astioiden sijainti ovat loistavasti harmoniassa. Loistava vastakkaisuus sille, että astiat ovat ihan hajallaan. Arjen ja aiheen käsittelyn oivallusta.

Annen arkiset asiat : Kuvan linjat ja tarkkuus niin kohdallaan. Kaunista ja yksinkertaista.

Kirjoitti: mea 09:04 | Jälkipuheet (22)

Valokuvatorstai / Miksi

Kirjoitti: mea 07:24 | Jälkipuheet (19)

Valokuvatorstai / Avara [Kuva avarammaksi]

Katson ulos ikkunasta
Kai tää on mesta nasta?
En tiedä paremmasta
Ainakin kaupunginjohtajasta
Tää lähentelee taivasta

Sanot: kaupunkiin on pitkä matka
Ei täällä viihdy ka-ka-ka-karatkaan
On sulla meistä varsin syvä huoli
Mut on lahiössä yksi hyvä puoli

Täällä alkaa mukavasti oppia
Rakastamaan sitä tulevaakin koppia

Ei mieltä maailmallinen tavara paina
Jos ei oo siitä pula
Jos riittää nappula
Mut talo jossa on aravalaina
Ei ole avara aina

Eppu Normaali: Puhtoinen lähiöni

Kirjoitti: mea 19:17 | Jälkipuheet (12)

Ihminen on rakennettu kaksista aineksista. Toisiin on käytetty Duracelliä enemmän ja toisiin taas ei juurikaan. Minä, joka jäin tyystin ilman Dura-soluja, olin niitä jaettaessa luultavasti unohtunut miettimään asioita. Tai ehkä olin vaan tarkkailemassa, koska aina ei suinkaan suju miettiminen. Toisinaan, harvoin kylläkin, onnistun yhdistämään ne ja niinä hetkinä saattaa syntyä oivalluksia. Asioita, jotka tavallaan kyllä ovat tiedossa ja kuitenkaan eivät. Yhtäkkiä ne vaan kirkkenevät kuin saippuakuplat auringossa. Sitäkö se on, kun teoria soveltuu käytäntöön?

Eilen istuin melkein kokonaisen päivän tarkkailemassa ihmisiä sairaalan eri osastojen odotusauloissa. Päätin uuden vuoden lupauksekseni visusti muistaa, että aina kun olen taas luulemaisillani, että minulla on ehkä muka olevinaan toisinaan vähän vaikeaa, niin muistutan itseäni tarkkailusta. Mikään ei ole koskaan sitä, miltä näyttää.

Eilen ymmärsin muuten senkin, mikä se on, joka minua hiertää työmaan vaihdoksessa. Ymmärsin, miksi suren luotsaamani laivan uppoamista, vaikka kukaan omistajistakaan ei siitä välittänyt. Suren vuosien mittaan lokeroimani hiljaisen tiedon käymistä merkityksettömäksi. Suren sitä, että on deletoitava joutilaaksi käyvä tieto ja aloitettava uuden tallentaminen. Suren sitä, että hiljaista tietoa ei enää arvosteta.

Hirveän takkuista on nyt asioiden laittaminen "paperille". Juuri nyt tuntuu, että irtonaisia ajatuksen suikaleita kyllä irtoaa mutta ne hajoavat kuin taivaalla lentokoneen jättämä vana. Keskittyminen kulminoituu konkreettisiin pieniin yksityiskohtiin. Juuri nyt esimerkiksi siihen, että ukkovarvas pyrkii ulos sukassa olevasta reiästä vaikka vaihtaisin sukat eri jalkoihin. Miten se pystyy hakemaan ulospääsyn vaikka reiän piti heittyä toiselle puolelle?

Näillä eväillä ensi vuoteen. Toivokaamme siitä edellistä parempaa älkäkäämme peljätkö pahinta.

Kirjoitti: mea 13:58 | Jälkipuheet (9)

Kai se on ollut tämä raskas syksy. Tämä luopumiseen opettelu ja sen jälkeen kaksinkertainen luopuminen. Tämä tunnevuoristorata, joka puikki pimeistä ja synkistä laaksoista tuulisen jyrkkää rinnettä ylös syöksyäkseen taas soliin, joista välillä tuntui liian raskaalta pyrkiä takaisin ylös. Minä en ole niitä, jotka osaavat kirjoittaa synkimmät tuntonsa julki. Vielä vähemmin niistä osaan puhua. Minä vain elän niitä sisälläni enkä halua niillä ketään raskauttaa. Jokaisella kun on ihan omastakin takaa omia vuoristojaan ylitettävänä. Kai se oli tämä synkkä musta syksykin osallisena, että tämä kirjoittaminenkaan ei enää ollut kaikin ajoin niin helppoa, antavaa, iloista, kepeää, oivaltavaa kuin olisin halunnut. Synkimpinä hetkinä mielessäni jo kirjoitin viimeistä merkintää. Monta kertaa.

Sitten minä sain ystävältä, työtoverilta, paketin viimeisenä työpäivänä. Sanoja siinä ei vaihdettu, kyyneleet silmissä molemmilla. Hän antoi minulle kauniisti paketoidun vanhan pienen kirjan, Minäpä kirjoitan. Se oli joulukuun 22. päivä. Juuri, kun olin painanut vanhan työpaikan oven viimeistä kertaa kiinni. Juuri, kun olin ajatellut, että ensi vuonna ei enää mikään ole kuin ennen. Juuri, kun olin varma, että en jaksa enää edes kirjoittaa. Juuri silloin hän antoi minulle kirjan, jonka sivulla 30 on täydennystehtävä, jossa opetellaan kirjoittamaan päivämäärää. Siihen viivalle oli huolellisesti kaunokirjaimin kirjoitettu: Tänään on joulukuun 22. päivä. Vuonna 1957. Merkki tai ei, mutta otin sen viittana tulevaisuuteen. Elämä jatkuu. Aina on jatkunut. Minäpä siis kirjoitan ensikin vuonna. Ehkä en joka aamu, sillä uuden työhuoneeni näyttö tuijottaa suoraan kymmenen uuden työtoverin silmiin. Ehkä en aina iltaisin jaksa. Mutta minäpä kirjoitan. Jos en muuten, niin vaikka rohkaisuksi, että elämä jatkuu. Vaikka se välillä tekeekin kuolemaa.

Joulumieli tuli aattona. Se heilautti kultaisia enkelikiharoitaan ja hymyili lämpöä ja onnea. Enemmän kuin olen osannut kuvitella ansaitsevani. Huomasin, että minäpä olen onnellinen.

Kirjoitti: mea 11:29 | Jälkipuheet (13)

Paussilassa vetäydytään nyt joulun viettohon. Toivon kaikille ystäville sydänlämpöistä joulun aikaa. Kiitän siitä, että olette olleet tukemassa vaikeinakin hetkinä, olette jaksaneet naurahdella kömpelöille yrityksilleni olla nokkela, olette välittäneet surra kanssani ja ennen kaikkea olette olleet läsnä. Kiitos. Halataan.

Edit 22.12. klo 21:28:: Hyvää joulua, viimeisen kerran.

Kirjoitti: mea 17:13 | Jälkipuheet (24)

Mean keittiö haluaa tarjota tänään jouluvinkkejä. Koska viime vuonna epäonnistuin pahemman kerran sekä joulusillin että pottulooran saralla, keskityn tänään ja ehkä jopa koko joulun ajan, pelkästään juomapuoleen. Nythän on niin, että ilman glögiä ei voi odottaa eikä varsinkaan viettää joulua tahi pikkujoulua saati valmistautua kumpaankaan tai jäädä kotiin ja todeta, etteikö vaan olekin kotona mukavampaa.

Mutta sen viinipohjaisen glögin kantaminenhan pullotolkulla viinakaupasta ei ole kivaa. Eikä oikein anna hyvää kuvaa naapureillekaan kuljeskella jatkuvasti vinkkupullot kolisten tuolla rapussa. Vaan eipä hätää mitään: pelastus löytyy Alkon liköörihyllystä: Becherovka. Tuo mainio tsekkiläisten ilojuoma on kaupoissa nyt. Sen lisäksi tarvitset vain minkä-tahansa-merkkistä glögijuomatiivistettä ja vettä ja mikron. Rusinoita ja manteleita voit lisätä, jos vieraskorea tai nälkäinen olet. Muuten riittää loraus tiivistettä, useampi loraus vettä ja muki mikroon. Edellisten koosta ja tehosta riippuen muki pois vaikka minuutin päästä, Becherovkaa maun mukaan, sekoitus ja aaahhh. Et enää koskaan halua viinipohjaisia glögejä.

Jos glögitiiviste sattuu loppumaan, ei hätää, sillä Becherovkaa voi juoda ihan vaan sellaisenaan. Se antaa hövelin mielen, terävöittää suunnistusvaistot uuteen, ennen kokemattomaan, iskuun, tekee toppatakista vedenpitävän sekä estää jalkoja rakkuloitumasta vaikka kävelisi ympäri Prahaa eksyksissä [ennen Becherovkaa] ja sen jälkeen eksyksistä pois. Se parantaa myös kielitaitoa mutta joulunahan sillä seikalla ei ole niin väliä. Jouluna vaan hymyillään muikeasti hyvillä mielin ja kallella kypärin.

Kirjoitti: mea 19:19 | Jälkipuheet (13)

Kirjoitti: mea 13:43 | Jälkipuheet (0)

Valokuvatorstai / Sanaton tarina

Kirjoitti: mea 10:52 | Jälkipuheet (13)

Valokuvatorstai / Juicen riimit

Silmissäni orpo katse lapsen eksyneen
Rakkautesi jäljet vihloo rintaa
Käy pimeys päälle lailla pommikonelaivueen
Ja minä kun en koskaan kysy hintaa.

Viidestoista yö taas saapuu painajaisineen
Ja kaikki, paitsi elämä, on turhaa
Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen
Kun ihmiskunta tekee itsemurhaa.

Viidestoista yö, Säv., sov. ja san: Leskinen, Juice Leskinen Slam, 1980

Kirjoitti: mea 09:14 | Jälkipuheet (12)

Tappisika haluisi kuvan minun takanreunuksellani pönöttävistä pulloista, kun Mediksellä menin avautumaan ihastukseni Arto Nybergiin, jonka taskuun pahoina päivinä laittaisin ja muuten pullossa takan reunuksella säilyttäisin. Takan reunuksesta ei nyt valitettavasti ole kuvaa, kun ei ole takkaa mutta lottovoittoa odotellessa säilytän pullojani hyllyn päällä. Tyhjiäkin ovat, kun ketään en ole pulloon laittanut. Enkäpä tosipuheesta laittaisikaan, sillä ei sellainen yhteiselämä pidemmän päälle pitkälle kanna. Mutta asiaan. Jos olisi valta, voima ja mahti ja se lottovoitto ja autiolle saarelle voisi lähteä, niin voisinhan minä muutaman sydäntä väpäjyttävän pulloon laittaa ja mukaan ottaa. Valintakriteerit pyörivät siellä, missä muidenkin naisten: miehessä olisi hyvä olla karismaa, charmia, sielullinen katse, poikamaisuutta, viisautta, huumorintajua, hymyjä, oveluutta, ripaus robinhoodimaista viekkautta, suoraselkäisyyttä, miehekkyyttä, muiden huomioimista ja heittäytymiskykyä.

Selviytymispakkauksessani olisi tietenkin itseoikeutettuna Erityinen, josta ei valitettavasti kuvaa ole julkistaa. Hänet laittaisin hopeiseen taskumattiin ja povitaskuun sujauttaisin. Mainiosti pärjäisin pelkästään tällä, sillä Erityisestä löytyy kaikki, mitä nainen tarvitsee. Eihän hän muuten niin erityinen olisikaan.

Mutta niin kauas tuskin kannattaa toisaalta lähteä yhden taskumatin varassa. Mukaan voisin siis ottaa myös iki-ihanan Arto Nybergin, jonka valloittava olemus muistuttaa kieltämättä hyvinkin paljon Erityistä. Heissä poikamainen viisas veikeys ja suoraselkäinen rehellisyys yhdistyvät kanssaeläjien huomioimiseen ja loistavaan huumorintajuun ja kaikki se on annosteltuna valloittavan hymyn kera. Arto kulkisi matkassa teräksisessä taskumatissa takin taskussa.

Vanhaan viskipulloon työntäisin Tony Sopranon. Tonyssa asuu herkkä sielu, viisas silmä, terävä pää ja iso sydän. Ja valtava karisma. No onhan siellä muutakin mutta kessäpä ei.

Hienoon sutjakkaan konjakkipulloon sijoittaisin Seth Bullockin. Mikä polvia altalyövä katse, mikä intohimo, mikä antautuminen, mikä oikeudenmukaisuus. Wow!

Vanhaan käsinpuhallettuun apteekkipulloon sijoittaisin Gregory Housen. Uh, mikä mies; särmikkään omapäinen ja viisas pokkahuuliveikko. Sitäpaitsi lääkärille on aina käyttöä.

Ja enhän minä sitä Patea tietenkään hylkäisi. Jos ei ole omaa pulloa matkassa, niin Kosupulloon Paten tuikkaisin. Pate ei tarvi perusteluja. Pate on niin äijjä.

Vihreään pieneen pulloon laittaisin Mikko Hännisen, Tampereen Teatterin näyttelijän, koska hänellä on The Ääni. Olin tulla maahan lyödyksi, kun kerran Telakan baaritiskillä kuulin vierestäni pitkästä aikaa hänen äänensä. Äänen lisäksi miehessä on karismaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

Ja vielä pakkaisin mukaan Leffe-pulloon Naamabaarin charmikkaan isännän. Voisin hyvinkin viettää koko illan kuunnellen vaikka vaan hänen luettelevan loistavan baarinsa valikoimaa. Ihana tumman samettinen ääni, johon voi vajota.

Näillä eväillä.

Kirjoitti: mea 09:36 | Jälkipuheet (23)

Valokuvatorstai / Kaamos

Kirjoitti: mea 09:46 | Jälkipuheet (9)

En tiedä montaakaan vaikeampaa asiaa kuin uusien silmälasien hankkiminen. Jo optikon "tämä vai tämä" -kysymykset tuovat mieleen lapsena perunapellolla syntyneen päätöstämisen ahdistuksen. Tuntuu niin lopulliselta vastata jomminkummin, kun vaihtoehdot tuskin toisistaan eroavat. Silmälaseihin liittyy minulla tukku kompleksisia muistoja ja ehkä siksikin suhtaudun hankintaan aina yhtä suurella antaumuksella ja pieteetillä. Muistan ensimmäiset, 11-vuotiaana saamani lasit ja näkemisen ihmeen, kun ihmiset näyttivät yhtäkkiä niin erilaisilta, jotenkin rumemmilta kaikkine piirteineen, joita en ollut aiemmin tiennyt heissä olevankaan. Muistan, kuinka laitoin aina lasit taskuun, kun olin kodin tai koulun ulkopuolella. Muistan, kuinka minulle sanottiin, että olen ylpeä, kun en tervehdi tuttuja [enhän minä tuntenut ketään, kun en nähnyt]. Minulle on sanottu 12-vuotiaasta lähtien, että näkö lakkaa huononemasta, kunhan murrosikä on ohi. Huoh. Hyvää tässä on, että en ole vieläkään päässyt murrosiästä.

Pokien valinta on vaikeampaa kuin mieleisten, istuvien ja sopivan mittaisten farkkujen löytäminen, mikä on lähes mahdotonta. Vaikeaksi pokaamisen tekee se, että tiedän tarkalleen, mitä en halua ja suunnilleen, mitä haluan ja sellaisten löytäminen ei ole todellakaan helppoa. Väri on tietenkin musta, ollut jo vuosia. Siitä en tingi enää niiden muutamien kertojen jälkeen, jolloin olen uskonut satunnaisia makutuomareita ja värianalyytikkoja. Kaikki kokeilut minuuden ulkopuolelle ovat olleet vain muutaman kerran päässä. Älköön kukaan enää sekaantuko ystävällisavuliaalla "sitä ei ole mustana mutta kokeilepa tätä sinistä" -ehdotuksilla. Oikeiden löytyvyyttä ei lisää erinäiset ehdottomat vaatimukseni: paitsi mustat, niiden pitää olla persoonalliset, ehdottomasti kulmikkaat ja niissä ei saa missään tapauksessa olla timantteja eikä isoja logoja, niiden pitää erottua naamasta ja massasta ja olla vielä joka kerta erilaiset kuin edelliset. Ehdottomuuteni ansiosta pokien löytämiseen kuluu hyvinkin vuosi, koska kompromisseja en ole tehnyt sitten niiden yksien, jotka olivat muuten hyvät mutta ruskeat.

Tällä kertaa omien löytyminen kesti vain puoli vuotta mutta nyt ne ovat vihdoin päässä. Älköönkä nyt kukaan tulko sanomaan, että näytän Kalervo Kummolalta. En ole vieläkään toipunut siitä, kun yhdessä karaokebaarissa minua sanottiin Roy Orbisonin näköiseksi.

Kirjoitti: mea 11:21 | Jälkipuheet (8)

Missä on nyt kirkkoreki, vällyjen alla istuva muori ja tarhaan kiirehtivät taaperoiset? Lähiöromanttinen maisema on arkeistunut. Elämä on karua mutta joskus myös synkkää, niin kuin sanoi skientologipappi Tom Cruiselle vihkiessään häntä kauniiseen Katie Holmesiin.

Rusakko loikki aamulla tuossa raitilla, pysähtyi, kurkotteli pitkillä takajaloillaan hetken ja loikkasi yhdellä kauniin sulavalla liikkeellä metsään. Sillä oli turkki jo enemmän valkoinen kuin ruskea.

Ehkä elämä ei olekaan aina niin karua ja synkkää, ehkä se on harmaan keskellä joskus pienen ohihyppäävän hetken ajan myös vähän kaunista.

Kirjoitti: mea 07:21 | Jälkipuheet (8)

Kuva isompana

Valokuvatorstai / Valkoinen

Kirjoitti: mea 12:32 | Jälkipuheet (25)

Enkeli tarttui
hänen käteensä, kysyi
oletko valmis.

Valokuvatorstai / Valmis

Kirjoitti: mea 11:11 | Jälkipuheet (7)

Valokuvatorstai / Hylätty

Kirjoitti: mea 10:23 | Jälkipuheet (10)

Kaikki te kiertävät tunteet ja tuskat,
tulkaa kotiin,
myöskin sa saartava kauneuden kaipuu!
Ettekö nää, miten valkeus vaipuu,
varjot pitenee,
elämä lyhenee,
Kuoleman jalka vain kulkea jaksaa?

Kaikk' elon etsijät, eksynehetkin,
tulkaa kotiin!
Kohta jo korpien komerot tummuu,
aurinko sammuu,
pimeys peittää maan,
portit suljetaan,
eivätkä aukene enää koskaan.

Eino Leino: Tulkaa kotiin

Kirjoitti: mea 08:46 | Jälkipuheet (31)

Valokuvatorstai / Syksy

Kirjoitti: mea 08:21 | Jälkipuheet (11)

Lauantain aamuvarhainen puhelinsoitto kuulostaa pahaenteiseltä. Äiti soittaa. Eihän äiti koskaan soita tähän aikaan aamusta, ajattelen ja tiedän, että joku on nyt hätänä. Äidin ääni on normaali, kyselee, mitä kuuluu. Hermostun, mikset voi sanoa, mikä on hätänä. Ääni murtuu itkuun ja hän saa sanotuksi, että isä on sairaalassa.

Sunnuntaina saan puhua isän kanssa, hänet irrotetaan hetkeksi hengityskoneesta. Kuulen vain raskaan hengityksen. Nieleskellen teeskentelen iloista ja reipasta vaikka tekisi mieli päästää itku tulemaan. Ennen niin eloisa puhe takeltelee. Tavut tulevat hallitsemattomina, väärässä järjestyksessä, vääriä tavuja, puolikkaita sanoja mutta ymmärrän, mitä hän yrittää sanoa. Minua itkettää mutta en uskalla itkeä.

Iltapäivällä sydänkäyrä pysähtyy pieneksi hetkeksi mutta ei malta luovuttaa elämän syrjästä. Vielä on jotain sanomatta. Niin paljon tekemättä.

Illalla isä saa sanotuksi äidille, että taisi tulla pitkä reissu.

Tänään kone hengittää hänen puolestaan. Vielä.

Minä en osaa ajatella, että minun voimakas, nauravainen, puhelias isäni makaa nyt hengityskoneessa.

En kuule hengityksen vaivalloista rahinaa. Kuulen vain hänen naurunsa.

Kirjoitti: mea 15:57 | Jälkipuheet (20)

Valokuvatorstai / Ylpeys

Kirjoitti: mea 09:18 | Jälkipuheet (11)

Erkka haastoi esittelemään työpöydän. Kaivelin arkistojen kätköjä muistellen sen joskus aiemminkin esitelleeni ja kah; maaliskuussa 2004 se näytti melkein samalta. Lattiakukka on kasvanut, pöydällä ollut kasvi on päässyt kukkaikkunalle ja taulut näemmä vaihtuneet. Pöydällä oleva läppäri on se sama vanha, jolla menopaussi on polkaistu käyntiin. Niin ja itse varsinainen kone on kasvanut ja kaunistunut. Näyttönä on se Verkkokaupasta suurella vaivalla haettu lätty. Vanhassa kuvassa näkyvä pönttö on se, jonka kanssa mukkasin hiljattain. Ja tuo pöydällä oleva juttu on Kingstonin 2 gigan DataTraveler. Ihan siis namu on se. Nurkassa piilossa hyrskivässä pöntterössä on joku Asus M2NPV-VM ja joku AMD:n prosessori [lunttasin papereista]. Keskusmuistia hänessä on giga ja 160 gt:n kovalevy. Polttava dvd-asema, kai LG merkiltään, löytyy ja se, mikä on oikeinkin mukava juttu, on tämä kortinlukija kyljessä. Ja kaikki tämä jossain mustassa kotelossa. Minä olen nainen. Minun ei kuulu ymmärtää tästä muuta kuin että se on söpö. Ja sen nimi on Taneli.

Itse The Pöytä ja The Työtuoli ovat ajalta, jolloin marsalkka Mannerheim joukkojansa johti. Tammerin Mannerheim-sviitissä on samanlainen pöytä. Tuoli lojui joku vuosi sitten hyljättynä ja ränstyneenä erään antiikkiliikkeen peränurkassa, josta sen pelastin, petsautin ja päällystytin vihreällä nahalla. Tuolissa on jyhkevä valurautainen heijarimekanismi, joka natisee joka kerta siihen istahtaessa.

Tässä työhuoneessa vietän suurimman osan illoistani, voisin jopa nimittää sitä osin yöhuoneeksi. Vastakkaisella seinällä on kuntopyörä ja polkemisviihdykkeeksi telkkari kolmannella seinällä. Tanelin iTunesissa [jonka vika korjaantui päivityksellä] on musiikkia 4,4 päiväksi ja kaiuttimet ovat kohtuulliset, joten sitäkään varten ei huoneesta tarvitse poistua. Vanhoissa kunnnon Revoxeissa riittää kierrejohtoa jopa pyörälle asti, joten naapurit eivät häiriinny vaikka kunnon ylläpitäminen joskus vaatiikin raskaampaa jalkaa ja siis myös musiikkia.

Viikonlopun ratoksi Wishmaster [video]. Varoitus; tämän jälkeen et pysty koskaan suhtautumaan sanaan master sen edellyttämällä kunnioituksella.

Kirjoitti: mea 09:26 | Jälkipuheet (12)

Valokuvatorstai / Ateria [Klikkaa kuvaa]

Kirjoitti: mea 19:35 | Jälkipuheet (2)

Äitiksen hellyttävät kaktukset voinesivat toimia opettajina, miten elämään pitää suhtautua; nöyrästi mutta sitkeästi. Vaikka Torsti ei järin nöyrä ole, on se sitäkin sitkeämpi. Joka-aamuinen vilkaisu