« Paikasta toiseen | Pääsivu| Eroja ja kohtaamisia »

Perinteitä noudattaen

Meanderiassa hernekeitto on loppiasperinneruokaa. Ai on vai muillakin vai hernekeitto? Mutta minullepa se symboloi kultaista nuoruutta ja auvoja opiskeluaikoja, ensimmäistä talvea poissa kotoa ja ensimmäistä loppiaista avarassa maailmassa, jossa kukaan ei ollut muistanut loppiaista ja sitä, että torstaina kaupat on kiinni. Ja eikun Pispalan Grilliltä purkkihernekeittoa. Voi miten aikuiselta ja riehakkaan boheemilta se tuntuikaan.

Nyt kun olen oikeasti aikuinen, tein hernarin oikein liottamalla eilisestä alkaen herneitä ja hain hallista savupotkan ja ne kiehumaan ja Mealle uudet kuulokkeet päähän ja poissa avara kavala maailma.

[Pohjaanpalaneen kattilan saa puhtaaksi keittämällä aika kauan pohjanpeiton verran vettä, jossa runsaasti koneastianpesuainetta (vai astianpesukoneainetta, what ever, sitä kuitenkin) ja lähtee melkein ittellään lykkimällä lastalla.]

Jälkipuheet

Hmmm. Outo tunne. Oliskohan... nälkä?

Hyvää oli. Tai mitään ollut, sitähän riittää. Ja riittää. Onneksi kukaan ei ole kysymässä, mitä ne pienet mustat pisteet sopassa on.

Haa! Siis en ole ainoa, joka keitteli hernekeittoa kirja kädessä!
Ei valitettavasti keittokirja vaan Milan Kunderan Identiteetti.
Sehän alkaa tilanteesta, jossa päähenkilö suree, etteivät miehet enää katso/ vihellä hänen peräänsä.
Silikooni-implanteista ei siinä kirjassa puhuta mitään...

Hernekeitto on hiukan muuten herkkähipiäistä ja polttaa herkästi itsensä pohjaan. Jotain hälytysjärjestelmää se vaatisi. Ihan vaikka vaan perinteistä nenää ja uskoa siihen, että jos nenä jotain sanoo, niin kannattaa kuunnella.

Minun on muuten ehdottoman välttämättömästi luettava tuo kirja.

Jotain lisättävää?



Juttutupa

Tuoreet

Kipot ja kuvat

Löytölaatikko



Vitriini

Kahvihuone

Naapurusto

Muita blogeja

Vuokraisäntä

Kellari

Pannuhuone

Powered by
Movable Type 3.33