Finding Bill

tv ja elokuva

Helatorstain ilta meni elokuvia katsellen. Ensimmäisenä nähtiin Johannan kovasti toivoma Nemoa etsimässä. Muita Pixarin animaatioita en olekaan nähnyt, mutta tämä jätti varsin hyvän vaikutelman. Teknisesti jälki on erinomaista, merelliset maisemat olivat huikaisevan tyylikkäitä. Tarina oli hauska ja moraalisesti kestävä, joten mikäpä siinä viihtyessä. Ihan perheen pienimmille elokuva ei välttämättä sovi, sen verran pelottava se paikoin on. Seitsemän vuoden ikäraja on siis tällä kertaa hyvinkin perusteltu.

Englanninkielisessä versiossa kuultiin rooleissa taas varsin hyviä näyttelijöitä. Suomenkielisestä versiosta en tiedä, jäi testaamatta, ei erityisemmin kiinnostakaan. Onneksi DVD:t mahdollistavat useamman ääniraidan ja kaseteiltakin taitaa nykyään löytyä aina sekä suomeksi dubattu että alkuperäinen versio.

Toisena elokuvana katsottiinkin sitten jotain aivan muuta. Kill Bill on trendikäs valinta, mutta minkäs teet, kiinnostava elokuvahan se on, vaikka kumpikaan meistä ei ole mitenkään erityinen Quentin Tarantino -fani. Lisäksi 70-luvun B-elokuva on syystä tai toisesta jäänyt vähän vähemmälle katsomiselle, joten elokuvan runsaat viittaukset ties minne jäivät valitettavasti ymmärtämättä. Se ei onneksi estänyt viihtymistä. Kill Bill oli näyttävä elokuva, Tarantinon tyylitaju on osunut jokseenkin kohdalleen ja Uma Thurman loisti pääosassa.

Elokuvan pahin vika onkin siinä, että se oli nähdäkseni lähes pelkkää tyyliä, ilman sen kummempaa sisältöä. Menee siis viihteenä, mutta ei riitä erinomaiseen arvioon. Annoinkin elokuvalle IMDB:ssä kahdeksikon (kuten Nemollekin). Yhdeksikkö vaatisi jo enemmän sisältöä. Väkivaltaa olisi voinut vähän vähentää ja käyttää vapautunut aika vaikkapa tarinan kertomiseen tai hahmojen syventämiseen. Kiitos joka tapauksessa heruu alun järjestyksessä – aikajärjestyksestä irroitettu toimintaosio toimi hienosti.

Musiikista kuitenkin pisteet Tarantinolle. Jos jotain, nin mies kyllä hallitsee musiikin käytön elokuvissaan. Tässäkin tapauksessa todella hyvät biisit, kuten Nancy Sinatran Bang, Bang ja Zamfirin The Lonely Shepherd luovat elokuvan tunnelmasta merkittävän osan. Soundtrack on ehdottomasti ostamisen arvoinen.

3 kommenttia

  1. Yhdessä Kill Bill 2:n kanssa tämä eka osa toimii jo huomattavasti paremmin. KB2 oli muutenkin paljon enemmän tarantinomaisempi siinä missä ensimmäisen osan olisi voinut ohjata kuka vaan.

  2. No eikä. Kyllä KB1 oli mun kirjoissa ainakin hyvin tunnusomaista Tarantinoa. Visuaalista ja dialogityylittelyä, ei-lineaarinen juonenkuljetus, tarantinomainen musiikkiraita, ylitsevuotavaa väkivaltaa ja mitäköhän muuta. Mutta en ole katsonut KB2:sta. Ja en pitänyt hirveästi KB2:sesta, eikä Tarantino kuulu mun suosikkiohjaajiin.

  3. Hmmjaa, mielestäni kaikki ne kohdat mistä tarantinon yleensä tunnistaa jäi sen vanhoista kungfu-pätkistä lainatun dialogin ja tyylin alle mikä lienee oli tarkoituskin. Dialogi oli pirun kankeaa ja tökkivää jne. Toki musiikkiraidasta pisteet Tarantinolle (ja tässäkin oli kivoja kungfu-viitteitä esim. musiikin äkkinäisillä pysähdyksillä jne), mutta kyllä musta muuten tuntui, että tuli katseltua jotain vanhaa kungfu-leffaa eikä niinkään Tarantino-pätkää mitä KB2 paljon enemmän oli.
    Sinällään hauska, että Tarantino yhdistetään väkivaltaan niin usein. Eihän tyypin leffoissa nyt niin älyttömästi jengiä (true romancekaan ei pääse lähelle sitä perinteistä toimintaräiskintää). Tarantino vaan usein uhkaa väkivallalla, mutta ei sitä todellisuudessa voi miksikään ultraväkivallaksi sanoa niinkuin Tarantinon Reservoir Dogsista joskus puhuttiin.

Kommentointi ei ole käytössä.