Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (Girl, Woman, Other)
WSOY, 2022
Suom. Kaijamari Sivill
528 s.
Bernardine Evaristo jakoi vuoden 2019 Booker-palkinnon Margaret Atwoodin kanssa tällä kirjallaan, ensimmäisenä mustana naisena ja mustana brittinä. Tyttö, nainen, toinen on toinen suomennos Evaristolta: Johnny Kniga julkaisi Anni Sumarin suomentaman Keisarin kullanmurun vuonna 2003. Evaristolla onkin takanaan pitkä, yli 20 vuoden mittainen ura ennen Booker-voittoaan.
Tyttö, nainen, toinen on kunnianosoituksensa ansainnut. Teos kertoo 12 mustan naisen tarinan. Jokainen tarina on erilainen, mutta ne kaikki kytkeytyvät toisiinsa jollain tapaa. Lähtökohtana on maineikas teatteriohjaaja Amma, jonka näytelmä Dahomeyn viimeinen amatsoni saa ensi-iltansa kansallisteatterissa. Mustan lesbon lesboidentiteettiä luotaava näytelmä, jossa lavalla on vain mustia naisia, kansallisteatterin lavalla! Mikä saavutus naiselta, joka on joutunut pitkään katselemaan teatterimaailmaa marginaaleista ja heittelemään sieltä establishmentiä käsikranaateilla.
Ensimmäisessä luvussa kohdataan Amman tytär Yazz, joka saa edustaa nuorempaa sukupolvea ystävineen, ja Amman paras ystävä Dominique, jonka kanssa teatteriura alkoi, mutta joka ajautui elämässä sittemmin aivan toisenlaisille poluille. Toisessa luvussa tarkastellaan ensin Carolea, maahanmuuttajan tytärtä, joka nousee ankeista oloista odottamattomaan menetykseen, mutta hukkaa samalla – ainakin äitinsä mielestä – juurensa. Seuraavaksi ääneen pääsee Carolen äiti Bummi, Nigeriasta Englantiin muuttanut nainen, joka murehtii tytärtään ja työskentelee itse siivoajana. Toisen luvun viimeisenä äänenä on Carolen vanha koulukaveri LaTisha, jonka elämä saa toisenlaisen suunnan kuin Carolella.
Lukujen edetessä tarinat kiertävät yhä kauemmas Ammasta ja laajenevat monin tavoin. Joidenkin kohdalla saa hetken miettiä, että kuinkas tämä nyt näin – kirjanhan piti kertoa mustista naisista. Ihonväri ja identiteetti eivät kuitenkaan ole mustavalkoisia, kaksinapaisia asioita, vaan liukuva spektri ja runsas kirjo erilaisia ulkonäköjä, identiteettejä ja elämänkokemuksia, ja se on yksi tämän kirjan rikkauksista. Äänessä ovat enimmäkseen naiset, mutta myös trans- ja muunsukupuoliset identiteetit nousevat esiin. Ajan suhteen liikutaan enimmäkseen 1900-luvun loppupuoliskolla ja 2000-luvulla, mutta yksi tarinoista kurkistaa mustien asemaan 1900-luvun alun Pohjois-Englannissa. Lopuksi Evaristo käärii tarinat vielä siististi nippuun tuomalla eri henkilöitä yhteen Amman näytelmän ensi-illan jatkoille.
Kirjan henkilögalleria on värikäs ja monipuolinen. Intersektionaalisen feminismin hengessä se kartoittaa monenlaisten taustojen intersektioita ja käsittelee sujuvasti rotua, kulttuurista taustaa, seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä, luokkataustaa, maantiedettä ja yhteiskunnallista asemaa. Moniääninen kirja osoittaa, etteivät asiat ole aivan suoraviivaisia ja että monenlaisten naisten elämät ovat mielenkiintoisia, samaistuttavia ja kiehtovia unelmien, toiveiden, rajoitusten ja kamppailujen sekoituksia.
Romaanin kieltä on syytä kehua. Evaristo on aikaisemminkin kirjoittanut runoromaania, sellainen oli esimerkiksi edellinen suomennos Keisarin kullanmuru. Jos tässä kohtaa nyt ajattelee viime vuosina yleistyneitä nuorten säeromaaneja, kuten Elizabeth Acevedoa, menee hieman metsään: Evariston teksti ei ole sellaista kepeää ja lyhyttä runosäettä, teksti on vähän romaanimaisempaa ja runsaampaa. Kieliopillisesti siivoja ja kurinalaisia virkkeitä tekstissä ei kuitenkaan ole, ei pisteitä tai isoja alkukirjaimia, ja välillä, kun se on tehokeinona tarpeen, solahdetaan vaivattomasti vielä runomaisempaan ilmaisuun, kuten toistaviin luetteloihin tai yksittäisten sanojen pudotteluun.
Amma
kävelee rantakadulla sen vesistön viertä joka halkaisee hänen kaupunkinsa, muutama varhaisaamun proomu lipuu hitaasti ohi
vasemmalla laivan kantta muistuttava kävelysilta ja sen pylonit kuin purjeveneen mastot oikealla joki kaartaa itään Waterloon sillan ali kohti St Paulin kupolia
hän aistii auringon nousun, ilma on vielä raikas ennen kuin kuumuus ja katku tukkii kadut
viulisti soittaa jotakin sopivan piristävää kauempana promenadilla
Amman näytelmä Dahomeyn viimeinen amatsoni saa ensi-iltansa kansallisteatterissa tänä iltana
Evariston tyyliin solahtaa nopeasti, se on helppolukuista ja sujuvaa. Suomentaja Kaijamari Sivill on tehnyt Evariston kielen kanssa hyvää työtä, suomennos on luontevaa tekstiä. Jos pitää valita, perinteisen kirjoitustavan ja oikeinkirjoituksen ohittajista otan mieluummin tämän kuin saramagolaisen tauottoman tekstimassan. Evariston proosarunoa on miellyttävää ja kevyttä lukea, samalla se on ilmaisuvoimaista ja taidokasta. Vaikka aiheet paikoin raskaita ovatkin, kokonaisuutena Tyttö, nainen, toinen on melkoista hyvän mielen kirjallisuutta.
Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.