Leikkaussalidraamaa ja muuta arkea

Torstaina odottaa operaatio. Vähän lapsellinen juttu: nielurisat saavat kyytiä. Hieman karmii tuo leikkaus, tai lähinnä siitä toipuminen, mutta hyvä, että homma järjestyy. Eihän alkuperäisestä lähetteestä ole kuin, mitä, kymmenen kuukautta? Terveydenhuollon rattaat nykivät eteenpäin hyvin rauhallista tahtia, kunnes lopuksi kutsutaan leikkaukseen viikon varoitusajalla.

Keskiviikkona tuumasin suunnata ensimmäistä kertaa BookCrossing-tapaamiseen crossaajia katselemaan. Tiedä vaikka saisi uusia kirjoja.

Kevään TV-sarjakausi alkaa hahmottua. Täydelliset naiset jatkaa edelleen erinomaisena, uusista sarjoista Lost on luonnollisesti se kirkkain helmi. Sen sijaan Deadwoodin viimeviikkoinen on edelleen katsomatta, ja voi olla, että jääkin. Puitteet ovat komiat, mutta tarina ei vain vedä. Myös Mythbusters on missattu jo kertaalleen – joka jakson pakollinen räjäytysoperaatio on yksinkertaisesti tylsää katsottavaa.

Taisteluplaneetta Galactica sen sijaan on tullut osaksi TV-viikkoa. Enpä olisi uskonut, että tuokin Johannaan vetoaa, mutta niinpä vain kävi. Ehkäpä se, että sarja perustuu hassunnäköisten avaruusolioiden sijasta lopulta aika ajankohtaisiin asioihin auttaa. Hyvä sarja, joka tapauksessa.

Vaalien jälkeen

Presidentinvaalit olivat ja menivät, mikään ei muuttunut. Oikea ehdokas voitti. Ihmetystä herättivät tietyt keskustelunaiheet, jotka eivät mielestäni ole mitenkään erityisesti presidentin päätösvallan alaisia. Mitä presidentti voi oikeasti tehdä työttömyydelle muuta kuin pitää puheita? Työttömyys ja sen vähentäminen lienee kuitenkin osa hallituksen toimenkuvaa, eikä presidentin vastuulla.

NATO-kysymys taitaa olla hieman relevantimpi, koska ulkopolitiikka on kuitenkin presidentin vastuualuetta, jossain määrin, mutta tuskinpa NATO-päätöstäkään presidentti yksin tekisi, vaikka lopulta sitten virallisen sopimuksen allekirjoittaakin jos siihen mennään.

Noh, tilastoja on aina hauska ihmetellä, Sami Borg ja Tarmo Ropponen ovat lyömätön parivaljakko ja nyt voidaan taas olla kaikessa rauhassa eduskuntavaaleihin asti – tai mitä nyt seuraavaksi onkaan luvassa.

Gradu etenee

Kyllä se siitä, gradu nimittäin. Olen viime aikoina työstänyt gradun puutteita aika lailla, kiitos gradun ohjaajan patistelun. Taas se nähdään, kuinka deadline tekee ihmeitä – lupaus toimittaa työ luettavaksi tammikuun aikana on saanut tarttumaan toimeen. En vain pysty toimimaan yhtä hyvin ilman deadlinea.

Lehtijuttuja kirjoitellessa on tottunut ajattelemaan töitään merkkimäärän mukaan. Gradu hipoo sadantuhannen merkin rajaa, eli lehtijuttuna se olisi vain 25 sivua. Gradunsivulle mahtuu kuitenkin paljon vähemmän merkkejä, eli työ on sellaiset 60 sivua pitkä. Ihan kelpo pituus, siis.

Pahin on tällä muokkauskierroksella vielä jäljellä. Toisten tutkimuksen referoiminen on suhteellisen helppoa, osaan ykköslähteeni eli The Overlap Problem in Content-Oriented XML Retrieval Evaluation -artikkelin suunnilleen ulkoa, mutta sitten kun pitäisi omia johtopäätöksiä kehitellä ja ennen kaikkea perustella, törmätään tiettyihin vaikeuksiin. Noh, eiköhän tässä nyt jotakin saa aikaiseksi. Sittenpähän saa taas palautetta ja työn valmistuminen on taas hiukan lähempänä.

Julkaistu
Kategoria(t): Koulu

Ällöttävä Saha

Katselimme eilen Saw II:n. Olipas aika kamala kokemus. Juoni jatkaa ykkös-Sahan malliin, idea on sama, mutta asetelma toinen. Juonessa riittää loikkia, aukkoja ja sekalaisia älyttömyyksiä, mutta jotenkin loppuun asti rämmitään. Täytyy sanoa, että elokuvankatsojan automaattisia oletuksia hyväksikäyttävä loppukäänne on nokkela, mutta muuten elokuva ei juuri nokkeluudellaan loista. Asiat selitetään erittäin perinpohjaisesti puhki, missä valossa ei voi kuin ihmetellä ihmisiä, jotka toitottavat tyhmyyttään IMDB:n foorumeilla. Ovelasta ideastaan huolimatta Saw II on erittäin helppo elokuva ymmärtää.

Elokuva on myös ällösti väkivaltainen. Kauhuelokuvana se ei ollut kummoinen, vaan enemmän ollaan gore-splatter-akselilla. Jos tykkää katsella mielikuvituksellisia tapoja tappaa ja kiduttaa ihmisiä, tässä on oikein oivallinen elokuva. Minä en tykännyt. Hilpeää verenroisketta katselee ihan mielellään, mutta nyt mentiin yli ja pahasti. Hyi kauhia. Ikinä en ole näin ällöä elokuvaa nähnyt, pari kohtausta meni aivan liian pitkälle. Ei ollut yksinkertaisesti enää kiva katsella tuommoista, millään tasolla. Jos katsotte elokuvan, tiedätte kyllä mitä kahta kohtausta tarkoitan erityisesti. Etenkin se toinen. Vastenmielisiä ovat ihmiset, jotka IMDB:ssä hekumoivat leikkaamattomalla versiolla, jossa saisi vielä herkullisempia näkyjä.

En siis suosittele, yhtään kenellekään, piti ykkösosasta tai ei.

Oudot tavat

Outoja tapoja kysellään blogeissa nyt kovasti. Itselleni kävi kutsu Geoblogista, taidan kuitenkin kirjoittaa oudot tapani tänne enkä Gameblogiin.

Oudoimmista oudoin tapani taitaa olla kaikkien pelaamieni lautapelien kirjaaminen ylös. Minulla on netissä tulospalvelu, johon on kirjattu kaikki pelaamani lautapelit vuodesta 2001 lähtien. Jokaisesta pelistä on kirjattu päivämäärä, peli, montako pelaajaa, voitinko. Näitä lukuja sitten pyörittelen huvikseni ja saadakseni käsityksen pelaamisestani. Väittäisin, että tilastointi on melkein yhtä hauskaa kuin itse pelaaminen.

Olen aika pedantti joidenkin asioiden suhteen. Musiikkikirjastoni iTunesissa on huolellisesti kategorioitu ja arvosteltu. Pidän myös iTunesin tilastoista kovasti, ja olen yleensä aika varovainen sen suhteen, että en soita iTunesissa biisejä, joita olen kuunnellut iPodilla synkkaamatta tilastoja välillä. Se on hölmöä ja lievästi pakkomielteistä, mutta outoja tapojahan tässä kyseltiin.

Mitäköhän muuta… Ärsyynnyn törröttävistä kynsinauhoista pahasti, siinä määrin, että olen suunnitellut pitäväni kynsileikkuria aina mukana. Jostain syystä en ole kuitenkaan koskaan saanut aikaiseksi, ja kärsimys jatkuu.

Kun menemme elokuviin, tallennan lippujen varausnumeron kännykän osoitekirjaan. Sieltä sen löytää helpoiten. Siksi puhelimessani on ollut muun muassa Adolf Hitlerin, Dakota Fanningin, Steve Zissoun ja Harry Potterin numerot.

Riittääköhän oudoksi se, että haaveilin kirjahyllyn järjestämisestä yleisen kirjastoluokituksen mukaan, vaikka en sitä toteuttanutkaan? Saan edelleen suunnatonta mielihyvää siitä, että saman kirjailijan samannäköiset kirjat ovat siististi peräkkäin (esim. Alastair Reynoldsin mustat kirjat, Richard Morganin hopeanhohtoiset ja niin edelleen). Bändeistä suosikkini on Trio Niskalaukaus, koska levynkyljet ovat hyllyssä tyylikkään yhdenmukaiset. Lautapelitkin on tietysti järjestetty niin, että saman valmistajan samankokoiset laatikot ovat vierekkäin.

Noh, siinä ne viisi outoa nyt olivat. On niitä kai oudompiakin, mutta ei nyt tule tähän hätään mieleen. Omien outouksiensa keksiminen on aika vaikeaa, koska minun näkökulmastani esimerkiksi pelattujen lautapelien kirjaaminen on täysin normaalia puuhaa (enkä edes ole ainoa, joka sitä tekee). En jatka haastetta, muut saavat kirjoittaa omista outouksistaan jos haluavat. Kiitollisna luen, mitä kirjoitatte.