Kategoria: Kirjat

Johanna Vehkoo: Oikeusjuttu
Kosmos, 2021
213 s.

Toimittaja Johanna Vehkoon oikeusjuttu on ollut pitkällinen pöyristyksen aihe. Asianomistajan taktinen käräjöinti ja oikeuslaitoksen pilkanteko on jätetty tyystin huomioimatta ja Vehkoolle on väkisin ajettu tuomiota heikoilla perusteilla.

Vehkoon Oikeusjuttu kuvaa tähän asti tapahtunutta Vehkoon näkökulmasta. Teos on täysin yksipuolinen: siinä ei mainita asianomistajaa edes nimeltä. Hyvä niin. Asianomistaja on tässä vuosien varrella riekkunut omaa asiaansa julki aivan riittämiin, nyt on hyvä kuulla myös Vehkoon puoli asiasta.

Vaikka ei sinänsä olisi kiinnostunut Vehkoon kertomuksesta omasta tapauksestaan, Oikeusjuttu on merkittävä teos, sillä se tekee selväksi, miten vinksallaan suomalainen oikeusjärjestelmä on näiden kunnianloukkausjuttujen osalta. Laki on epämääräinen ja sen soveltaminen on aivan kummallista. Samoista lausunnoista voi saada tuomion tai sitten ei; syyttäjät ovat todella epäjohdonmukaisia näissä asioissa. Riippuu siis sattumasta, onko joku tietty lausunto rikollinen vai ei. Minusta olisi aivan kohtuullista, että ihminen voisi tietää toimiessaan, toimiiko lain vastaisesti vai ei.

On myös ilmeistä, että järjestelmässä on systemaattista vikaa. Esimerkiksi naisiin kohdistuvaa uhkailua ja väkivaltapuhetta vähätellään järjestelmällisesti. Internetin naisvihaa ei haluta kitkeä. Työmaa olisi valtava, ymmärrän sen, mutta kun edes ilmeisimpiin, omalla nimellä esitettyihin lausuntoihin ei oikein tahdota puuttua. Sitten kun joku yksityisessä Facebook-päivityksessä kutsuu natsia natsiksi, ollaankin menossa jo korkeimpaan oikeuteen.

Tässä kohtaa on helppo olla Vehkoon kanssa samaa mieltä: jos Vehkoon saama tuomio pitää korkeimmassa oikeudessa asti, syntyy todella vaarallinen, sananvapautta tukahduttava ennakkotapaus. Vehkoo sanoi rumasti, mutta ei pelkästi toisen nimittelystä pitäisi oikeuteen joutua; etenkin, kun nimittely on paikkansapitävää. Jos natseja ja rasisteja ei saa sanoa natseiksi ja rasisteiksi, kuinka yhteiskunnan järjestystä uhkaavaa äärioikeiston nousua voidaan estää?

Tappouhkauksiin, maalittamiseen ja vainoamiseen soisin puututtavan nykyistä herkemmin ja johdonmukaisemmin. Kunnianloukkauksen dekriminalisoimista sietäisi harkita. Tilalle voisi rakentaa jotain, joka suojaa tavallisia ihmisiä tehokkaammin verkon väkivaltaisilta, sananvapautta vaimentavilta öyhöttäjiltä. Oikeuslaitoksen tulisi myös olla nykyistä paremmin selvillä äärioikeiston käyttämistä menetelmistä, kuten ilkivaltaisista oikeusjutuista – joita Vehkoon jutun asianomistaja esimerkiksi on tehtaillut liukuhihnalta.

Myös median vastuu korostuu. Trollien provokaatioiden oikeanlainen käsittely edellyttää tarkkuutta, hyvää media- ja meemilukutaitoa ja huolellista työtä, ja sille nykymediassa ei tunnu olevan hirveästi kysyntää. Tehtävä ei ole helppo, mutta toisinaan trollit pitäisi vain vaieta kuoliaaksi. Kaikkea typerää ölinää ei pidä nostaa otsikoihin, eikä äärioikeiston pidä antaa kontrolloida julkista keskustelua. Toisaalta esimerkiksi kansanedustajien rasismia ja fasismia sietäisi haastaa enemmänkin.

Vehkoon tapaus on surullinen juttu, kun huomioi kaiken sen inhimillisen kärsimyksen, mitä tästä vuosien mittaiseksi venyneestä prosessista on seurannut. Tätäkin voi huomioida yleisemmällä tasolla: ovatko oikeusprosessit liian pitkiä ja raskaita? Jälleen kerran: monivuotinen, raskas ja kallis oikeusprosessi siitä, että nimittelee jotakuta Facebook-päivityksessä? Missä kohtuus?

Oikeusjuttu on tunteita kuumentava teos, mutta toivoisin kovasti, että mahdollisimman moni toimittaja ja oikeuslaitoksen edustaja ainakin sen lukisi.

Päivitys 11.1.2022: Korkein oikeus on kumonnut Vehkoon tuomion. Lue lisää YLE:n uutisesta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Tomi Sonster: Voimia
Oppian, 2021
77 s.

Tomi Sonsterin viides runokokoelma Voimia liikkuu alisessa ja toisissa todellisuuksissa. Kieli ja kuvasto on rujoa, mihin jo kansikuvakin antaa viitteitä. Se ei ole Sonsterin tuotantoon tutustuneille uutta.

Kokoelma alkaa kiinnostavasti. ”Jouduin viisivuotiaana sairaalaan / änkytyksen takia. Minua tutkittiin kuukausi. / […] Lääkärit ottivat / päästäni elimen, jolla olisin voinut liikuttaa / esineitä ajatuksen voimalla, / muodostaa kouran pölystä ja liasta.”

Tunnelma kuitenkin latistuu. Groteskien kuvien vyörytys turruttaa, eikä Sonsterin uskonnollinen kuvasto puhuttele, Jeesus sitä, Jumala tätä ja Antikristus tuota. Runojen kieli tuntuu itsetarkoituksellisen rajulta ja samalla jotenkin naivilta. Vähän kuin katselisi naivistista maalausta, jossa kuvataan seksiä, väkivaltaa ja kaikenlaista yliluonnollista ja outoa.

Jää siis vähän nuiva tunnelma; Sonsterin kuvakieli ei puhuttele, nämä kuvat eivät miellytä.

Kysyn tietäisikö hän, miten suojautua hautausmaalta,
se yritti oksina pureutua takaraivoihimme
ja saada meidät masentuneiksi pahentamalla muistojamme.
Se halusi että tekisimme itsemurhan, niin se saisi lisää tietoa,
kun meidät haudattaisiin sen sisään.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Eva-Stina Byggmästar: Onnenvaellus käydään varvasjuoksua
Tammi, 2002
Suom. Hannimari Heino
93 s.

Suomenruotsalainen Eva-Stina Byggmästar tuli eteeni Tanssiva karhu -palkinnon voittajien listalta. Vuonna 1995 toinen palkinnon voittajista oli Byggmästarin kokoelma Framåt i blått. Sitä en käsiini saanut, Tampereen kaupunginkirjaston kokoelmat ovat ruotsinkielisen runouden osalta kapeat, mutta onneksi on tämä Hannimari Heinon toimittama ja suomentama valikoima Byggmästarin tuotannosta, jossa tuostakin palkitusta kokoelmasta on runoja.

Mutta jättipä kylmäksi! Byggmästar leikittelee kielellä, luo uusia yhdyssanoja, rikkoo syntaksia, mutta samalla merkitykset lipeävät minun käsistäni tavalla, joka ei miellytä. ”Mitä on rikkaruoho, mitä mikäkin on ennen kuin tunnetaan / sen vaikutus”, kysyy Byggmästar, enkä minä oikeastaan osaa vastata. Otetaan esimerkki:

Pöksyistä. hep.
motto, katkoa
niistä hontelo lannehanka tai tukala aitaus.

Ylämaanlikka.
ei tuuliajoa. Pikku Tuuli.

Jänöjussi joka nukkuu riippumaton lenkissä. kirjoitustapa
pallopompulle eikä ole mitään mistä tulee nolla –

Siis mitä? Monethan sanovat, etteivät jaksa lukea runoja, koska kokevat etteivät ymmärrä niitä. Pidän ymmärtämistä yliarvostettuna, mutta tässä kohtaa minunkin on kyllä todettava, että mieluusti ymmärtäisin enemmän. Minulle tämä runo näyttäytyy lähinnä nonsensenä, eikä siinä ole sellaista kielen tasoa, joka itsessään kiinnostaisi.

Onneksi kaikesta ei ole pakko pitää, eikä huononkaan osuman parissa tarvitse pitkään viettää. Ja tämä sentään oli hyvä:

Kerran oli kuussa metsiä, virtoja
ja meri, ovat ne siellä vieläkin –
kuolema on vain se neula joka
aukaisee silmän niin että viimein
voit nähdä, valon
jossa me elimme.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Tammi, 1995 (2. painos 2011)
Alkuteos Open Secrets (McClelland and Stewart, 1994)
Suom. Kristiina Rikman
328 s.

Alice Munro on yksi Kanadan kansallisaarteita, äärimmäisen luotettava kirjailija, jonka novellikokoelmista tietää aina, mitä saa: vähäeleisiä kertomuksia, joiden juoni on toissijaista ja pääosassa on jonkinlainen oivallus. Tässä Munroa on verrattu Tšehoviin. Munro kirjoittaa kuitenkin lähes yksinomaan naisnäkökulmasta.

Kuten aina, tässäkin novellikokoelmassa ollaan vankasti Ontariossa. Varhaisimmat tarinat sijoittuvat 1800-luvun puolelle, tuoreimmat sen verran pitkälle 1900-luvulle, että uudelleenkouluttautuminen tietokonemyyjäksi on ajankohtaista. Novellit nivoutuvat osin toisiinsa, monet niistä sijoittuvat Carstairsiin kaupunkiin ja niissä esiintyy samoja henkilöitä. Kokoelman kantavana teemana on rakkaus ja sen vaikutukset ihmisten elämään.

Ensimmäisessä novellissa ”Tuulentupia” pääosassa on Louisa, joka työskentelee Carstairsin kirjastonhoitajana ensimmäisen maailmansodan aikana. Hän saa kirjeen haavoittuneelta sotilaalta, Jack Agnew’lta, joka asioi kirjastossa ennen päätymistään sotaan. Kirjastonhoitaja oli jäänyt Agnew’n mieleen, joten hän kirjoittaa tälle, Louisa vastaa ja näin alkaa jonkinlainen kirjeromanssi. Pari vuotta myöhemmin sodan jälkeen Louisa, joka edelleen asuu Kauppahotellissa, kertoo toiselle hotellivieraalle tarinaa siitä, mitä sodan loputtua tapahtui, kun sotilas palasi takaisin Carstairsiin – ja meni naimisiin aivan toisen naisen kanssa. Tarinaan palataan vielä parilla eri aikatasolla ja eri näkökulmista, ja juuri se Munrossa onkin niin ihastuttavaa.

Tarinoissa kiehtoo myös niiden epämääräisyys. Kaikkea ei todellakaan kerrota sellaisenaan, juuri niinkuin se tapahtui. Selvimmin tämä näyttäytyy ”Albanialainen neitsyt”-novellissa, jossa kerrotaan tarinaa Albaniassa syrjäseuduilla matkaillessaan ryöstetyksi tulleesta naisesta, joka päätyy asumaan pieneen albanialaiskylään. Tätä tarinaa kertoo Carstairsissa kirjakaupan pitäjälle omaperäinen Charlotta. Tapahtuuko tarina todella Albaniassa? Sitä lukija ei lopulta voi tietää.

Alice Munro on todella taitava rakentamaan novellejaan. Tarinat ovat helppolukuista tekstiä, liikkuvat enimmäkseen hyvin pienissä, arkisissa ja kotoisissa ympyröissä, eivätkä sinänsä kerro oikein mistään – mutta samalla ne ovat täynnä herkullisia merkityksiä. Kuten Hannu Sinisalo Kirjavinkit.fi:n arviossaan osuvasti sanoo: ”Munron tarinat ovat hyvin hienovaraisia, eikä tarinan tärkein käänne ole varmastikaan kaikkien lukijoiden mielestä samassa kohdassa.”

Keltaisen kirjaston kirjojen kansiliepeissä on usein vähän tarpeettomankin pitkät ja perusteelliset juonitiivistelmät. Tällä kertaa ei ole sitä huolta, että tiivistelmä paljastaisi liikaa kirjan sisällöstä; päinvastoin, kansiliepeen tekstillä ei nimittäin tunnu olevan juurikaan yhteyttä näihin novelleihin.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Kristiina Wallin: Kaikki metrit ja puut
Tammi, 2012
70 s.

Kristiina Wallin on monipuolinen kirja-alan tekijä, joka on kirjoittanut kirjeteoksia matkailusta ja puutarhanhoidosta, romaanin, radiokuunnelmia ja kuusi runokokoelmaa. Tämä Kaikki metrit ja puut on kokoelmista järjestyksessään neljäs. Kokoelman kansikuvaa kiertävät puiden oksat ja keskellä on tanssia ja liikettä, ja kansi kuvaakin hyvin kirjan teemoja ja tunnelmia.

Kokoelman ensimmäinen osa, Aikakirja, muistelee menneitä, lapsuutta ja kaukaisempiakin aikoja. ”muistatko / miltä tuntui olla lapsi: istuimme pihakeinussa ja ruoho kasvoi paljaiden jalkapohjien alla kalkkiplankton ja liekokasvit, tuhatjalkaiset yhä mutkikkaammat solut, sormissa jättiläismaiset muovailuvahakukat, puutarhassa nukkapintaiset lehdet”. Wallinin tyyli vaihtelee proosarunon pitkistä kappaleista irtonaisimpiin säkeisiin, joiden asettelu hajallaan sivulla kuvaa liikettä ja tilaa.

Viimeisessä reunamerkinnässä kuvaan astuu tanssija, jonka mukaan kokoelman toinen osa on nimetty. Hän tuo tullessaan metsän. ”Hissiin kasvaa metsä eikä mahdu”, saman sivun lopussa ”Sanojen takana tanssija, kuin räpsähdys”. Runoista paistaa läpi yritys kuvata jotain, mikä ei oikein taivu sanoiksi.

Lopulta kokoelma tavoittelee vielä yksityisiä ja julkisia tiloja ja näyttämöarkkitehtuuria. Näistä yksityiset tilat ovat kiinnostavimpia. Niissä kokoelman teemat kietoutuvat yhteen kiehtovalla tavalla, on tanssia, perhettä, lapsuutta. Loppu jää irtonaisemmaksi, mutta yleisesti ottaen kokoelmasta jää hyvä mieli: tästä irtosi mielenkiintoisia oivalluksia ja kauniita kielikuvia.

Ensin istutetaan kuusentaimia, tuhansia vaaleanvihreitä ja vielä pehmeitä. Sitten odotetaan ja ollaan kärsivällisiä, se on vaikeinta: pitää odottaa oman olemassaolonsa yli ja luopua näkemisestä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.