Kategoria: Kirjat

Kiran Desai: Menetyksen perintö
Otava, 2007
Suom. Kristiina Drews
548 s.

Menetyksen perintö sijoittuu Koillis-Intiaan 1980-luvulle ja kuvaa kolonialismin perintöjen setvimistä erilaisista näkökulmista.

Vanha tuomari Jemubhai Patel on taustansa katkeroittama ja perheestään vieraantunut. Opinnot Englannissa johtivat tuomarin virkaan, kun Intia itsenäistyi ja intialaisille aukesi paljon aiemmin englantilaisten hallussa olleita virkoja. Patel on kahden maailman välissä: hän halveksuu intialaisia, mutta englantilaiset eivät hyväksy häntä. Kirja kertoo Patelin tarinaa takaumien kautta.

Kirjan nykyhetkessä 1980-luvulla Kalimpongissa, Länsi-Bengalissa kiehuu, kun nepalilaiset gorkhat vaativat oikeuksia. Alue on monen kansallisuuden sekoitusta, mutta runsaslukuiset nepalilaiset eivät saa arvostusta, koulutusta omalla kielellään tai muitakaan oikeuksia. Tästä nousee mellakoita, joiden kohteeksi tuomari Patelkin joutuu: kirja alkaa, kun gorkhakapinalliset saapuvat tuomarin talolle hakemaan tuomarin aseita.

Tuomarin tyttärentytär Sai asuu tuomarin luona menetettyään vanhempansa. Nepalilainen Gyan on palkattu opettamaan Saille matematiikkaa ja kun Gyan osallistuu kapinaan, Saikin joutuu kohtaamaan jälkikolonialismin perinnön.

Kolmantena linjana kuvataan tuomarin kokin pojan Bijun vaiheita New Yorkissa. Biju on paperiton siirtolainen, joka kiertää hanttihommasta toiseen, koska ilman työlupaa parempaakaan ei ole tiedossa. Kokki kuvittelee poikansa olevan matkalla kohti uljasta tulevaisuutta, mutta isän toiveilla ja pojan todellisuudella ei välttämättä ole paljoakaan yhteyttä.

Menetyksen perintö on monitasoinen, taitavasti kirjoitettu romaani, joka kuvaa siirtomaavallan perintöä ja monenlaisia katkeruuksia hyvin. Kirjalla on hauskat ja raskaat hetkensä, tuomari Patelista ei paljon iloa irtoa, mutta kirjan sivuhenkilökaarti tarjoaa kepeämpiäkin tunnelmia. Intiassa kun ollaan, tietyltä määrältä kaaosta ja sekavia tilanteita ei varmastikaan voi välttyä.

Kirja sijoittuu tavattoman kauniisiin maisemiin; tämä olisi kaivannut seurakseen Darjeeling-teetä, mutta omasta teehyllystäni löytyy vain teetä rajan toiselta puolelta Nepalista, läheltä Darjeelingiä ja kirjan tapahtumapaikkoja.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Maijastiina Kahlos: Roomalaiset ja barbaarit
Otava, 2020
245 s.

Roomalaiset ja barbaarit on vähän raskaanpuoleinen ollakseen näin ohut kirja. FT Maijastina Kahlos pui roomalaisten ja barbaarien suhteita perinpohjaisesti ja uusimpaan tutkimustietoon nojaten, mutta ainakin minulle jäi lopulta käteen hämmennystä siitä, mistä kaikessa oikein oli kyse.

Mutta ehkä se juuri onkin Kahloksen olennaisin pointti? Barbaarin käsite on häilyvä kuin mikä ja kansakunnille annetut nimitykset – keltit, germaanit, gootit, vandaalit, frankit ja niin edelleen – ovat roomalaisten näkemyksiä, jotka perustuvat osin poliittisiin tarkoitusperiin, eivätkä varsinaisesti mihinkään sen syvällisempään kansatieteelliseen näkemykseen. ”Nuo tyypit tuolla Reinin tuolla puolen olkoon germaaneja, koska haluamme suhtautua heihin eri tavalla kuin näihin gallialaisiin joen tällä puolen”.

Se, kuka milloinkin oli barbaari, on siis varsin joustava käsitys. Toisinaan roomalaiset suhtautuivat barbaareihin hyvinkin kielteisesti ja sotivat näiden kanssa, toisinaan barbaarit olivat tarpeellisia kauppakumppaneita ja hyödyllistä (orja)työvoimaa – ja jopa kansalaisia. Ei siis kannata luokitella turhan jyrkästi väkeä roomalaisiin ja barbaareihin, meihin ja muihin, koska rajat ovat liukuvia. Tämä on ihan hyvä oppi nykypäivänäkin.

Huvittavinta kirjassa oli roomalaisen runoilija Martialiksen epigrammi (7.30), jossa pohditaan, miksei roomalainen penis kelpaa roomalaisnaiselle, vaikka kaiken maailman ulkomaalaisten kanssa hypätään sänkyyn tuon tuostakin – siis lähes 2000 vuotta vanhaa tekstiä, mutta kuin suoraan tämän päivän perussuomalaisen ajatuspajan kynästä! Mikäpä tässä maailmassa muuttuisi.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Aino Toivonen ja Sami Havukainen: Tatu ja Patu – kovaa menoa kiskoilla
Otava, 2020
48 s.

Jälleen kerran laadukasta tavaraa: Havukainen & Toivonen -duo ei taaskaan petä. Siinä missä omassa lapsuudessa Kunnakset olivat kovinta kamaa, omien lasten kohdalla Tatut ja Patut (ja Veerat) ovat nousseet vastaavaan asemaan ja oikeastaan vähän ylikin. Nytkin kun lapset ovat jo kovimmasta Tatu ja Patu -iästä ohi (14 ja 11), tämä ostettiin silti heti ja kyllähän tämän jokainen huolella lukee.

Ja nimenomaan huolellahan nämä pitää lukea, jotta pystyy havaitsemaan jokaisen vitsin ja nauttimaan jokaisesta pienestä yksityiskohdasta. Taas on kuvat tungettu täyteen monenlaista visuaalista ja verbaalista vitsintynkää. Tottunut lukija tietää, että taas saa joka aukeamalta etsiä jotain tiettyä kuvaa, mutta veturijahdin lisäksi suosittelen kiinnittämään huomiota monessa kohtaa junassa esiintyviin roskissymboleihin.

Opinpa senkin, että tehokkaan pakkaamisen nimissä matkakaakaot kannattaa ehdottomasti imeyttää pystyviikattuihin alusvaatteisiin 😝

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Johanna Sinisalo: Vieraat
Karisto, 2020
448 s.

Edellisestä Johanna Sinisalon kirjasta onkin jo aikaa. Uusi kirja herätti tietysti mielenkiinnon välittömästi, Sinisalo on kuitenkin niitä kirjailijoita, joilta olen lukenut vuosien varrella kaikki romaanit. Tässäkin jo lähtöasetelma oli varsin kiehtova.

Tarinan keskiössä on kahden naisen ja kahden lapsen sateenkaariperhe. Toinen vanhemmista on menestyksekäs kahvilayrittäjä Essi, toinen kotona lapsia hoitava ja siinä sivussa vähän omia töitään tekevä kirjanpitäjä Siiri. Kuusivuotias Sissi on Essin tytär, kaksivuotias Luukas Siirin poika, vaikka lapset toki ovatkin virallisesti molempien yhteisiä.

Sinisalo kuvaa terävästi arkielämän kaoottisuutta ja pariskunnan erilaisten näkemysten ja elämänvaiheiden tuomaa hankausta. Ärtymystä siihen, että toinen tuo kahvilasta lapsille struudelia syötäväksi, koska struudelia murustavampaa leivonnaista ei ole, ja kuka nekin muruset sitten siivoaa.

Sissin hermonpäät hurisevat. Näin Sissi kuvaa tuntemusta, joka pikkuhiljaa herää ja voimistuu ja ajaa Sissin lopulta viiltelemään itseään päiväkodissa saksilla. Miksi? Siinä onkin vanhemmilla ihmettelemistä. Mitä Sissi oikein oireilee? Vai suojeleeko Sissi jotenkin jotain toista vammojen aiheuttajaa? Lopulta asia tiivistyy siihen, kuinka hyvin sitä oikein läheisensä loppujen lopuksi tuntee?

Sinisalo on jälleen kerran ottanut mainiosti jonkun pienen ajankohtaisen tieteellisen detaljin ja kehitellyt siitä kutkuttavan kauhutarinan. Vieraat on juuri sopivalla tavalla puistattava, kun tilanne alkaa edetä ja lukija tietää Sissin näkökulman luettuaan mistä on kyse ja saa vain kauhistella, kuinka Essi ja Siiri eivät ymmärrä tilannetta alkuunkaan ja keskittyvät aivan vääriin kysymyksiin.

Vieraat on oivallinen, sopivasti ajankohtainen kauhuromaani, jossa tavallaan aika pienistä aineksista rakennellaan todella kiehtova juttu, jolla on sopivasti pohjaa todellisissa, vielä vähän heikosti ymmärretyissä asioissa. 

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu
Tammi, 2020
Suom. Jukka-Pekka Pajunen
320 s.

Olipas hienoa kuvausta elämästä 1900-luvulla puolijuutalaisesta keskieurooppalaisesta näkökulmasta. Rakenne on tuttu Kate Atkinsonin upeasta Elämä elämältä -kirjasta (vaikka tämä onkin itse asiassa ilmestynyt aikaisemmin, suomeksi toki vasta nyt): kirja käy läpi yhtä elämää, joka päättyy eri vaiheissaan ja kun loppu koittaa, kelataan vähän takapakkia, pohditaan mikä olisi voinut mennä toisin ja jatketaan siitä.

Päähenkilö syntyy Itävalta-Unkarissa, nykyisen Ukrainan alueella, ja päätyy ensin Wieniin, sitten kommunistina Moskovaan, sieltä Berliiniin ja lopulta vanhainkotiin. Siinä sivussa poiketaan New Yorkissakin. Päivien loppu tarkastelee 1900-luvun vaiheita: keisarikunnan loppua, Neuvostoliiton epäluuloista tunnelmaa Hitlerin valtaannousun jälkeen ja ennen toista maailmansotaa, 1950-luvun Itä-Berliinissä, lopulta pari vuotta Berliinin muurin kaatumisen jälkeen.

Erpenbeck on oivallinen kuvaamaan pieniä hetkiä ja tunnelmia, muutoksia ja mahdollisuuksia. Osin kirjan tyyli etäännyttää ja vaikeuttaa lukemista: keskeisistä henkilöistä harvalla on nimi. Tämä tekee lukemisesta välillä työlästä. Kehen viitataan, kun sanotaan ”äiti”? Kyllähän valittu ratkaisu tavallaan tekee tarinasta yleisemmän, mutta tietty täsmällisyys olisi kyllä helpottanut lukemista.

Pidin suuresti Elämä elämältä -teoksesta ja tästäkin pidin; molempien lukeminen on paikallaan. Atkinsonia suosittelisin herkemmin, se on selvästi helppolukuisempi, mutta kyllä tämä sille oiva kaveri on ja tarjoaa vähän toisenlaisen näkökulman. Hyvää laatukirjallisuutta, Erpenbeck on kyllä mielenkiintoinen tekijä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.