Mikko Saari bloggaa toisinaan
Nappasin talteen Kleptonesin levyn A Night At The Hip-Hopera, joka on melkoinen sekoitus Queenin musiikkia ja hip hop -hittejä. Levyä ei kaupoista löydy, mutta Kleptonesin sivuilla on useampikin linkki, joista levyn saa.
Waxyn kokoama lista samplatuista levyistä kertoo, mistä on kyse. ”Bicycle Riden” ja Eminemin ”Slim Shadyn” naittaminen toimii esimerkiksi hämmentävän hyvin. Vähemmän puritaanisten Queen-fanien ja hauskannokkelan musiikin ystävien kannattaa tutustua.
Viikon järkyttävä uutinen: tuntematon huppupäinen mies oli eilen marssinut lavalle Damageplanin keikalla Columbuksessa, Ohiossa ja alkanut ampua. Ensimmäinen kohde oli bändin kitaristi, Panterasta tuttu Dimebag Darrell. Sen jälkeen mies tappoi hätistelemään tulleen portsarin ja alkoi ammuskella yleisöön, tappaen ilmeisesti ainakin kolme katsojaa ennenkuin lähistöllä ollut poliisi ampui murhamiehen. Jos poliisi ei olisi ollut lähettyvillä, jälki olisi voinut olla rumaa.
The witness, 22-year-old Chris Couch, said he was standing about 10 metres away from the stage when he noticed a man wearing a hooded sweatshirt and hockey jersey walk up to the stage, followed by a bouncer and another club employee.
The man in the jersey climbed onto the stage, started yelling and shot the guitarist five or six times at close range, Couch said. He said the gunman also shot a bouncer who pulled him off the musician.
Lähde: MetalUK.com.
Olen lukenut 43 Folders -blogia jo pidempään, mutta nyt sattui ensimmäistä kertaa todella hyvä juttu kohdalle. Five Mistakes Band & Label Sites Make kertoo, mitkä ovat tyypillisimpiä virheitä bändien nettisivuilla.
Levyarvosteluja kirjoittaessa tulee toisinaan tarve hakea lisätietoja bändistä ja silloin joutuu usein surkean ulkonäkölähtöisen suunnittelun uhriksi. Erilaisia Flash-härdellejä ei yksinkertaisesti huvita katsella silloin, kun haluaa päästä käsiksi olennaiseen tietoon. Sen kriittisen tiedon löytäminen ei ole aina muutenkaan helppoa. Luonnollisesti faneille halutaan tarjota elämys, mutta ehkä kannattaisi palvella myös tiedonhakijoita.
Jos aihe kiinnostaa enemmän, 43 Foldersin kommenteista löytyi linkki D. Keith Robinsonin Designing the Band-projektiin. Se käsittelee samaa aihetta konkreettisemmin tekemällä nettisivut kuvitteelliselle bändille.
Kuuntelin työmatkalla Morrisseytä. How Could Anybody Possibly Know How I Feel? on huikean hieno biisi, erityisesti sanoitustensa ansiosta. Kappale on Morrisseylle varsin tyypillistä itseinhoa ja halveksuntaa. They said they respect me, which means, their judgement is crazy
. Kaiken tämän kritiikin jälkeen kappaleen loppuhuipennus on sitten sitäkin komeampi ja vaikuttavampi:
But even I, as sick as I am, I would never be you
Even I, as sick as I am, I would never be you
Even I, sick and depraved, a traveller to the grave
I would never be you, I would never be you
Maanantaina suuntasimme Helsinkiin, päivän kohokohtana Marianne Faithfullin konsertti, jota hehkutin aiemmin. Päivään mahtui muutakin kivaa, kuten kalliiksi koitunut visiitti Kukunoriin. Joku saa jotain kivaa joululahjaksi…
Marianne Faithfull oli erittäin hyvässä vauhdissa. Keikkaa oli ilo katsella, varsinkin kun paikkamme olivat aivan eturivin keskeltä. Kunpa Nick Caveakin olisi saanut ihastella näin hyviltä paikoilta! Keikan avasi Mariannen taustabändin basistina toimiva Fernando Saunders, joka veti muutaman biisin lämmittelyosion. Ihan kiva, mutta lopun bassosoolo oli vähän tarpeetonta ja pitkä roudaustauko esityksen jälkeen pahasti ärsyttävä.
Noh, se siitä ärsytyksestä, kun Marianne astui lavalle ja keikka alkoi. Johanna tykkäsi kovasti, kun kerrankin sai kuulla harvoinesitettyjä suosikkejaan. Sister Morphine, File It Under Fun From the Past, Incarceration of a Flower Child, Times Square, vanhat suosikit, uuden levyn parhaat… Itse pidin suuresti Damon Albarn -kaksikosta Kissing Time ja Last Song, joista jälkimmäinen on ehkäpä uuden Before the Poison -levyn parasta antia, niin Nick Cave -fani kuin olenkin. Cavenkin sävellyksiä kuultiin, samoin PJ Harveyn – pari Harveyn sävellystä erottuikin joukosta helposti.
Kyllä kelpasi, siis. Keikka nousi heti Johannan suosikiksi koskaan (ja Johanna on sentään nähnyt Mariannenkin jo kahdesti aiemmin) ja minullakin parhaimpien joukkoon. Cave vie kuitenkin omalla kohdallani voiton. Iltapäivälehtien kritiikit tarjosivat muuten huikeassa typeryydessään huumoria seuraavana aamuna – jos keikan luvataan alkavan 21.00 ja se alkaa 21.40, se ei ala lähes kaksi tuntia myöhässä
. Toisessa arviossa jäätiin kaipaamaan laajempaa katsausta Faithfullin pitkään uraan – vaan sitähän juuri saatiin!
Kaikinpuolin siis hieno keikka ja muutenkin erittäin hauska ilta Helsingissä. Kalliiksi vain kävi, kun hotellissa yövyimme. Syksyn keikkaputki onkin toisaalta jo ohi, joten ehkäpä tämä tästä.