Kategoria: Musiikki

Suomalaiset musiikintekijät ovat innostuneet joukkohysteriaan ja sankkaan idiotismiin. Näin kuluttajan asemassa tyydyn toteamaan, että saatana, minuahan ette rikollista! Tässä on nyt boikotin paikka. Ei tekijänoikeuslakeja kiristämällä piratismia estetä, kaikki se on kotimaisia kuluttajia vastaan suunnattu.

Miksi minun, jonkun 500 cd:tä omilla rahoillani ostaneen ahkeran musiikinkuluttajan tulisi hyväksyä se, että oikeuksiani nauttia musiikista rajataan laeilla, joiden ainoa tarkoitus on kasvattaa levy-yhtiöiden oikeuksia hallita kuluttajia? En myöskään hyväksy sitä, että huolestuneiden kansalaisten yrityksiä vaikuttaa kansaa edustaviin kansanedustajiin leimataan spämmiksi, terrorismiksi tai muuten vain epäilyttäväksi kampanjoinniksi. Kyllä siinä on kuulkaa ihan oikea huoli ja kiinnostus asioiden hoidosta takana.

Mertenin Lyhyt hiljainen hetki suomalaisen musiikkiteollisuuden edesmenon johdosta on kerrassaan hyvä kirjoitus aiheesta. Muusikon ylpeys ja ennakkoluulo on samoin hyvin sanottu.

Omalla kohdallani boikotti koskettaa seuraavia artisteja:

CMX. Hyllystä löytyy bändin koko tähänastinen tuotanto, olen käynyt useilla keikoilla ja ostanut paitoja. Jatkossa en osta, enkä käy keikoilla. Päivitys: CMX:n kysymyspalstalla Yrjänä väittää, että nimi on listassa väärin perustein (nimi on luvattu listaan JOS vetoomus on hyvä, listattu näyttämättä koko adressia). Uskotaan. Ei siis aihetta boikottiin tälläkään kohdalla. Päivitys: CMX on kääntänyt kelkkansa ja itse asiassa kannattaakin tekijänoikeuslakia. Ups.

M.A. Numminen. Omistan joitakin levyjä, olen käynyt joskus keikalla. Ei enää.

Tuomari Nurmio. Aloin juuri kiinnostua, mutta pärjään näköjään ilmankin.

PMMP. Tarkoitus oli mennä keikalle marraskuussa; se täytynee pistää harkintaan. Päivitys: lähetin PMMP:n Paulalle sähköpostitse tiedustelua aiheesta (kuten CMX:lle ja Maija Vilkkumaalle), ja sain nopean vastauksen, jossa Paula kertoi näkemyksistään. Vastaus oli sen verran järkevän kuuloista tekstiä, että PMMP:n kohdalla boikottia voidaan vielä harkita. Bändi on kuulemma erityisesti vaatinut, ettei heidän seuraavalla levyllään ole kopiosuojausta.

Maija Vilkkumaa. Yksi levy jäi jo kaupan hyllylle ”CD-levynä”, mutta jatkossa ei näemmä tarvitse miettiä sen enempää: ei osteta.

Levy-yhtiöiden kanssa tilanne on astetta mutkikkaampi, mutta täytyypä jatkossa tuumia pari kertaa, ennenkuin sijoittaa rahojaan EMIn, Universalin, Spinefarmin, Playgroundin ja SonyBMG:n julkaisemiin levyihin.

Lista on omalta kohdaltani aika lyhyt, koska en kuuntele valtavasti kotimaista musiikkia. Tämä tietysti vähentää mielenkiintoa tukea kotimaisia taiteilijoita entisestään. Kaikki kunnia kuitenkin pienjulkaisijoille, jotka ovat yhä ahkeran musiikinkuluttajan ystäviä.

Koska – kopiosuojauksista huolimatta – kaikki musiikki löytyy kuitenkin verkosta ennenpitkää, saatan jopa silkkaa ilkeyttäni hankkia kiinnostavimmat levyt netistä, maksamatta artistille penniäkään, sen sijaan, että ostaisin levyn kuten aikaisemmin. Tätäkö julistuksella haluttiin?

Seuraavaksi voisin puhua siitä, kuinka elokuvissa ja DVD-levyillä näytetään piratismi on rikos -syyllistämistä ihmisille, jotka ovat maksaneet kalliin lipun tai vuokranneet DVD:n täysin legitiimisti, mutta annetaanpa sen nyt olla.

No niin! Nyt on Iron Maidenit päivitetty! Anttilan kaksi levyä 15 eurolla -kampanja johti lopulta viiden Iron Maiden -levyn ostamiseen. Nyt löytyy koko sarja The Number of the Beastista Fear of the Darkiin (eli aikaisemman Dickinson-kauden studiolevyt ja Live After Death) remasteroituina versioina. Real Dead Onen jätän yhä päivittämättä, koska sitä en juuri kuuntele, enkä Paul Di’Annon laulamaan Killersiin tartu edelleenkään.

Remasteroidut versiot ovat hankkimisen arvoisia. Live After Death etenkin, sillä se lisää toisen levyn ja uusia biisejä. Muilla levyillä lisäbiisejä ei ole, mutta paremmat soundit. Hintakaan ei nyt huimaa, kun huomioi, että vanhat levyt saa kuitenkin myytyä jollain viidellä-kuudella eurolla alta pois. Päivitykselle tulee siis hintaa pari euroa. Kyllä kannattaa!

Olen tilastohullu. Esimerkiksi lautapelien kohdalla merkittävä osa harraastuksesta saamastani ilosta muodostuu pelattujen pelien tilastoimisesta ja tilastojen tuijottamisesta. Se on outoa, mutta en voi sille mitään.

Myös musiikin tilastoiminen on kiinnostavaa. Pidin joskus tietokantaa omistamistani levyistä; se jäi, kun Access lakkasi toimimasta. Aloitin joskus myös kunnianhimoisen soitettujen levyjen tilastoinnin, mutta siitä ei tullut mitään: liikaa vaivaa, liian epämääräistä.

Nyt tietokoneaika on muuttanut kaiken. Kuuntelen nykyään oikeastaan kaiken musiikin iTunesilla, mikä helpottaa tilastointia merkittävästi. iTunes itsessään osaa laskeskella sitä, kuinka monta kertaa kutakin kappaletta on soitettu, mutta sen kummempaa yhteenvetoa se ei osaa tehdä.

Onneksi on Audioscrobbler. Sen toimintaidea perustuu soitinohjelman pluginiin, joka ilmoittaa kaikki soitetut biisit Audioscrobblerille. Plugineita on tarjolla useille eri soittimille, myös muille kuin iTunesille.

Soitettujen biisien perusteella Audioscrobbler laatii jokaiselle käyttäjälle viikottaiset artisti- ja kappalelistat soitetuimmista ja lisäksi kaikkien aikojen top-50-listat artisteista ja kappaleista. Sen lisäksi järjestelmä kokoaa erilaisia listoja soitetuimmista biiseistä esimerkiksi käyttäjien kotimaan mukaan järjestettynä.

Audioscrobbler laatii käyttäjistä profiilit soitetun musiikin perusteella ja etsii muita käyttäjiä, joilla on samanlainen musiikkimaku. 50 samankaltaisinta käyttäjää käytetään sitten ryhmänä, jonka perusteella käyttäjille annetaan suosituksia siitä, mitä musiikkia kannattaisi ehkä kuunnella.

Omat suositukseni ovat pääasiassa turhanpäiväisiä, sillä tunnen suurimman osan artisteista, en vain ole vielä kuunnellut niitä iTunesilla. Se tietysti osoittaa, että järjestelmä toimii ainakin jossain määrin: lista on täynnä sen tyylistä musiikkia, jota kuuntelen.

Audioscrobblerin haittapuoliin kuuluu se, että se toimii vähän miten sattuu. Päivityksiä listoihin ei kannata odottaa tiuhaan; olen saanut sen kuvan, että konekapasiteettia ei ole käytössä tarpeeksi. Jotain iloa systeemistä silti saa, joten tilastofriikkien kannattaa kokeilla.

Toinen mielenkiintoinen palvelu on Internet iTunes Registry, joka syö käyttäjän iTunesin musiikkikirjaston sisällön (iTunes pitää listaa kirjastosta XML-muotoisena tiedostona) ja analysoi sitä.

Tällaista ominaisuutta kaipasinkin iTunesiin: haluan nähdä tilastoja siitä, paljonko minulla on musiikkia eri artisteilta ja genreiltä. Saahan sen kaivettua iTunesista itsestäänkin, mutta iTunes Registryllä tiedot saa siisteinä graafeina yhdellä kertaa.

Tämäkin palvelu tuntuu olevan vähän vaiheessa, mutta ehkä sekin siitä kehittyy. Ainakin se toimii, siinä määrin kuin minä oikeastaan kaipaan.

Kelly Osbornen uusi hitti One Word on suorastaan häkellyttävän hyvä kappale lähtökohtiinsa nähden, artistilta, jolta ei odottaisi oikeastaan mitään. One Word kierrättää vahvasti Visagen Fade to Greytä ja tuoreemmasta tavarasta Ladytronia, joten ei kai ole ihmekään, että lopputulos miellyttää.

Biisin taustalta löytyy Osbornen uuden levyn tehnyt Linda Perry. 4 Non Blondes ei ole ehkä vakuuttavin krediitti, mutta Perry on tehnyt paljon töitä mm. Pinkin, Christina Aguileran ja Gwen Stefanin taustalla. Monimuotoisuutta siis riittää, ja näemmä taitoa väsätä kasaripastisseja. Ei paha.

Cure-faneille huomautettakoon, että hienoja remasteroituja tuplaversioita Faithista, Seventeen Secondsista ja Pornographystä saa Playsta 12 punnalla eli noin 18 eurolla. Suomen levykaupoissa nuo maksavat helposti päälle 25 euroa, joten hintaero on huomattava.

Uuden materiaalin ja remasteroinnin laadusta en sitten tiedä – tilaan omiani juuri parhaillaan.