Kategoria: Kulttuuri

Eilisen elokuvalistalla oli sekä hömppää että scifiä. Hömppäosastosta vastasi high school -elokuva Mean Girls. Aika kliseinen elokuva jauhoi high school -maailman klikeistä ja olisi todennäköisesti toiminut paremmin 45-minuuttisena tv-sarjan jaksona. Muutenkin elokuva olisi ehkä kaivannut vähän vinompaa näkökulmaa, tyyliin Suositut.

Perhosvaikutus oli lähtökohdiltaan kiinnostava. Elokuvaa on yleensä joko kehuttu tai haukuttu. Totuus asettui luonnollisesti keskelle: elokuvan perusidea aikamatkailusta ja siitä, kuinka pienillä muutoksilla on suuret seuraukset toimii, mutta kokonaisuus ei ole kuitenkaan hyvä. Ashton Kutcherin näyttelijänlahjat eivät aivan riittäneet ja elokuvaa olisi voinut ehkä jonkin verran tiivistää – ainakin vankilakohtaus oli aika turhan oloinen.

Katsoimme elokuvasta ohjaajan version, jonka loppu poikkeaa merkittävästi teatteriversiosta. Ohjaajan version loppu on paljon parempi, teatteriversio on lässy. Tällaisenään Perhosvaikutus on ihan kelpo scifijuttu, joka miellyttänee aikamatkailuteeman ystäviä. Juoni todennäköisesti hajoaa käsiin, jos sitä miettii tarkemmin (Johanna keksi enempiä miettimättä jo yhden loogisen kommelluksen) eikä Ashton Kutcherin roolisuoritus elokuvaa paranna, mutta ihan kelvollista katseltavaa se silti on.

Katsoimme aiemmin Kuolleiden aamunkoiton ja nyt oli vuorossa alkuperäinen versio. Jouduimme heti vaikean valinnan eteen: Romeron alkuperäinen versio vai Dario Argenton euroleikkaus? Valitsimme Romeron, mutta kaduimme, kun tajuntaan upposi, että elokuva kestää todellakin yli kaksi tuntia.

Siinä missä uusi versio oli dynaaminen, vauhdikas ja jännittävä, Romeron alkuperäinen oli pitkäveteinen, jaaritteleva ja hölmösti huvittava. Zombiet olivat typerän näköisiä eivätkä millään tavalla pelottavia. Valitettavasti Dawn of the Dead ei toiminut edes komediana. Elokuvalla oli hyvätkin hetkensä, mutta niitäkin oli yleensä ottaen venytetty aivan liikaa.

Suosittelen ehdottomasti pitäytymään uusintaversiossa.

Vielä muuten ehtii mukaan eilen SubTV:llä alkaneeseen Toinen kierros -sarjaan. Sarjan sävy oli vähän auki, mutta nokkelaksi ja monisävyiseksi komediaksihan se paljastui. Hyvien brittisarjojen ystäville kyseessä on varma valinta.

Eilen katselimme lisää Play-tilauksen elokuvia: Kauhun kierre eli Don’t Look Now on klassikko vuodelta 1973. Elokuva kertoo pariskunnasta, joka menettää tyttärensä onnettomuudessa. Myöhemmin he työskentelevät Venetsiassa, jossa he kohtaavat meedion, joka välittää heille terveisiä tyttäreltä. Siitä alkaa hyvin epämääräisten tapahtumien ketju, joka saa järkyttävän loppuhuipennuksen.

DVD ei valitettavasti ole mitään huippuluokkaa. Varsinkin elokuvan ääni oli välillä niin surkeaa tasoa, että puheesta oli vaikea saada selvää. Kuulovikaisille tarkoitettuja englanninkielisiä tekstityksiäkään ei ollut tarjolla, niille olisi toden teolla ollut tarvetta. Kuvanlaadun heikkous annettakoon anteeksi.

Elokuvan kauhuanti oli kohtalaista. Venetsian kujat ovat erittäin tunnelmallinen tapahtumapaikka ja elokuvassa oli tiettyä eleganttia synkkyyttä. Loppua kohden tunnelma alkoi muutenkin kiristyä, mutta lopulta juoksentelua paikasta toiseen oli vähän liikaa ja elokuvan kliimaksi oli vähän nolo. Yritys hyvä kuitenkin. Daphne du Maurierin kirjan voisi lukea, jos se joskus vastaan tulisi.