Kategoria: Kulttuuri

Play ilahdutti nopeudellaan. Viime lauantaina tilatuista elokuvista pari ehti jo perjantaiksi perille, joten elokuvailtahan uudenvuodenaatosta sitten tuli. Ohjelmistossa oli kauhua, kuten asiaan kuuluu.

May on kertomus nuoresta tytöstä, joka kohtaa läpi elämänsä syrjintää ja hankaluuksia. Vaan ei se mitään, vaikka ei ole ystäviä! Äitikin tokaisee vain että jos ystäviä ei ole, sellainen pitää tehdä ja antaa Maylle lahjaksi nuken, josta tuleekin May-paran ainoa ystävä. Näistä lähtökohdista ei siis liene suurikaan yllätys, että kun May sitten kohtaa kiinnostavia yhteyksiä, sosiaalisissa taidoissa olisi kehittämisen varaa.

Elokuvan alkupuoli on hyvinkin rauhallinen, eikä kauhusta ole tietoakaan, mitä nyt May on vähän … erikoinen. Loppua kohden tunnelma kiristyy ja vaikka May ei missään vaiheessa erityisen pelottava elokuva, niin ainakin se on ällö. May asettuukin ennemmin humoristisemman kuin pelottavan kauhun puolelle. Ihan mainio elokuva joka tapauksessa – viihdyttävä, mutta ei merkkitapaus, eikä välttämättä ostamisen arvoinen jos tämä vuokraamon hyllyltä löytyisi. Playn alennushinta ei kuitenkaan ollut paha.

Janghwa, Hongryeon eli A Tale of Two Sisters on vanha korealainen kansantarina, josta on tehty hyytävä kauhuelokuva. Tässä ei sitten ollutkaan mitään hauskaa, vaan silkkaa kauhua. Kaksi sisarusta palaa kotiin mielisairaalasta isänsä ja äitipuolensa luokse, eikä kyse ole mistään iloisesta perheidyllistä – heti ensimmäisenä yönä alkaa talossa tapahtua.

Hyvin tehtyä säikyttelyä riittää, ohjaajalla on selvästi tuntumaa kauhukohtausten rakentamiseen. Varsinkin ääniä käytetään tehokkaasti tunnelman kiristämiseen. Juonikin on rakennettu mielenkiintoisella tavalla – en kerro sen enempää, mutta asiat saavat kiinnostavan selityksen. Toinen katselukerta on tarpeen, nyt kun tietää mistä on kyse.

Kahden sisaren tarina päätyy kyllä heti parhaiden kauhuelokuvien top-viitoseen. Jos hyytävät kauhuelokuvat kiinnostavat, suosittelen tutustumaan. Tätäkään ei tosin taida saada Suomesta ainakaan videovuokraamoista vielä. Toivottavasti elokuva jossain vaiheessa rantautuisi – viimeistään tietysti sitten kun DreamWorksin jenkkiversio ilmestyy. Se lieneekin mainio. Jotenkin epäilen, että pysyyköhän elokuvan ovela ja moniselityksinen juoni yhtä monimutkaisena Hollywood-versiossa…

Loppuun vielä numerofaktaa. Luulisin, että olen kirjannut blogiini ainakin lähes kaikki viime vuonna katsellut elokuvat. Laskin, ja summaksi kertyi 62 elokuvaa eli noin viisi kuussa. Ihan kohtuullinen määrä, sanoisin.

Joulun aikaan katseltiin paljon elokuvia. Aikaa riittää ja tarjontaa oli omastakin takaa kiitos joululahjojen.

Kadotettujen kaupunki on 1960-luvulla alunperin filmatun kirjan uusi filmatisointi. Ei uskoisi, että elokuva on julkaistu 1995, sen verran kasarilta elokuvan tyyli vaikutti. Lopputulos oli muutenkin aika karu, mutta sentään kertakatselun verran viihdyttävä. Perusideahan on se, että pienen kylän kaikki asukkaat vaipuvat tajuttomiksi, jonka jälkeen kylän naiset synnyttävät varsin mystisiä lapsia. Toimii, vaikka juonessa ei ihan jatkuvasti järkeä ollutkaan. Kuriositeettina mainittakoon, että tämä elokuva oli Christopher Reeven viimeinen työ ennen kohtalokkaaksi koitunutta onnettomuutta.

Creepshow oli toinen joululahja veljeltäni, tämä tosin viime joululta. Saatiin vihdoin katsottua, kahden tunnin kesto hieman rauhoitti intoa. Paketissa on viisi vanhojen kauhusarjisten tyyliin tehtyä huumorikauhutarinaa, jotka on kirjoittanut Stephen King (aina varma laatuelokuvan tae). King itse asiassa esiintyy yhden pätkän pääosassa: sen näytteen perusteella suosittelen pitäytymistä kirjoittamisessa. Pari tarinoista on kuitenkin suorastaan hyviä; Leslie Nielsen varsinkin tekee omituisen vakavan roolin jutussa, jonka teho kestää hyvin lopun noloihin epäkuolleisiin asti. Veikkaan, että Nielsenin vakavuus on ratkaiseva vieraannuttava tekijä tarinassa. Tämäkin kestää hyvin yhden katsomisen, vaikka klassikkoasemaa en olisi ihan heti myöntämässäkään. Jostain syystä tätä näkee yhä Makuuneissa.

Deathwatch löytyi sitten jo vuokraamosta. Mitäänsanomattoman ja tylsän nimen takana on virkistävästi ensimmäisen maailmansodan kauhuihin sijoittuva kertomus ryhmästä miehiä, jotka löytävät epämääräisen juoksuhaudan jossa sitten tapahtuu yhtä jos toista. Eurooppalainen elokuva on saanut kehnot arvostelut IMDB:ssä, mutta minä pidin siitä. Tunnelmaa riittää, sillä juoksuhauta on todella karmiva paikka. Rottia, mutaa ja kaatosadetta riittää. Yllättäen elokuvassa esiintyy Klonkkuna tuttu Andy Serkis, jonka hahmo oli miellyttävän mielipuolinen. Varsinaisesti pääosassa on nuori Jamie Bell, joka esiintyy ihan edukseen. Deathwatch onkin hieno, tunnelmallinen ja vertauskuvallinen elokuva ja ensimmäinen maailmansota on aiheena joka tapauksessa toista freesimpi.

Schoolday of the Dead eli Shisha no gakuensai oli toisaalta tervetullut esimerkki siitä, että kaikki japanilaiset kauhuelokuvat eivät ole hyviä. Tarina oli kökkö ja sekava, vaikka loppua kohden vähän piristyikin. Sittenkin tulos oli jotenkin ärsyttävän teennäinen ja elokuvassa oli paljon elementtejä, joissa ei ollut valtavasti järkeä. Kauhutunnelmaa oli aika laihanlaisesti.

Konttorin jouluspesiaali oli sen sijaan aivan loistava. Sarja saa todella upean päätöksen. Johanna lahjoi minua tosiaan Konttori-boksilla, jota katselemme varmaan lähiaikoina. Kertaalleenhan nuo on jo nähty, mutta uusintakierros ei haittaa yhtään. Laatusarjahan se. Black Books -boksi on muuten sekin tilauksessa, joten siitäkin irtoaa katsottavaa – varsinkin kun kaikkia suosikkikirjakauppiaamme tempauksia emme ole vielä edes nähneet. Ja ettei katsottava ihan heti loppuisi, innostuimme tilaamaan vielä nipun kiinnostavia elokuvia Playsta. Näin niin kuin joulun kunniaksi, näet. Mutta niistä enemmän, jahka niitä ehditään katsella.

Joskus videovuokraamosta ei löydä mitään, toisinaan kiinnostavia elokuvia on liikaakin. Tällä kertaa ei löytynyt sitä mitä haettiin, mutta paljon muuta sitten siitäkin edestä.

Ensin katselimme Stolen Nation -dokumentin. Ihmettelin, miksei sitä löydy IMDB:stä eikä Googlellakaan mitään, mutta sitten selvisi, että Stolen Nation on suomalainen nimi – elokuvan alkuperäinen nimi on Last Party 2000. Jännittävää. Noh, elokuva on kuitenkin dokumentti vuoden 2000 USAn vaalisekoiluista ja siihen liittyvästä kansalaisaktivismista. Pääosassa nähdään yksi suosikeistamme, Philip Seymour Hoffman. Dokumentin aihe on varsin Michael Moore -henkinen, mutta sävy aivan toinen. Hoffman on jollakin tapaa neutraalimpi ja suhtautuu suorastaan tympääntyneesti valtapuolueiden tarjontaan. Nader saa kehuja ja kansalaisaktivistit esitetään positiivisessa valossa. Fahrenheit 9/11 on räväkämpi, mutta jos Moore ei henkilönä miellytä, Stolen Nation on taatusti parempaa katsottavaa. Itse ainakin pidin Hoffmanin tyylistä jonnin verran enemmän.

Olin kuullut paljon hyvää Shaun of the Deadista, joten pakkohan se oli nähdä. Suosittelen! Näin hyvää komediaa en ole aikoihin nähnyt. Shaun of the Dead on, kuten nimestäkin voi päätellä, parodia zombieleffoista. Päähenkilö Shaun on luuseri, joka päättää pistää elämänsä kuntoon: tyttöystävä on saatava takaisin ja suhdetta äitiinkin voisi vähän paikata. Pieni ongelma matkassa kuitenkin on: kuolleet ovat nousseet haudoistaan ja vaeltavat kaduilla. Elokuva on täynnä hillittyä (alkupuolella) ja holtitonta (loppua kohden) huumoria. Koska kyse on englantilaisesta elokuvasta, tulos on parempi kuin Hollywood-tuotoksessa olisi.

Rooleissa nähdään paljon tuttuja. Päähenkilö ja toinen käsikirjoittaja Simon Pegg on tuttu etenkin mainiosta Big Trainista (jonka DVD-paketti muuten pitäisi hankkia, jo tuijotuskilpailujen vuoksi), lisäksi ohjelmassa nähdään Black Booksin (josta on myös tullut kiinnostava boksi) Dylan Moran ja Konttorin Dawn eli Lucy Davis (joka muuten kohtaa elokuvassa Martin Freemanin eli Konttorin Timin). Juoni on täynnä viittauksia …of the Dead -elokuviin, mutta huumori toimii, vaikka niitä ei tuntisikaan. Shaun of the Dead on lähestulkoon instant-klassikko.