Kategoria: Kulttuuri

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni (Qui a tué mon père)
Tammi, 2021
Suom. Lotta Toivanen
76 s.

Ranskalainen Édouard Louis on tullut tutuksi suomalaisillekin lukijoille yhteiskunnallisista teoksistaan, joissa hän käsittelee oman elämänsä kipupisteitä tavalla, jotka heijastuvat yleisemmiksikin näkökulmiksi. Niin tässäkin teoksessa. Kuka tappoi isäni kuvaa, miten Louis käy tapaamassa vakavasti sairasta isäänsä pitkän tauon jälkeen. Louis yrittää ymmärtää, miten isästä tuli sellainen kuin tuli.

Louisin lapsuudessa isä oli uhkaava, tuomitseva hahmo, joka ei hyväksynyt poikaansa. Louisin olisi pitänyt olla enemmän kuin muut pojat, vähemmän tyttömäinen ja homo. Samalla isä kuitenkin – lopulta – hyväksyi poikansa, rakasti itsekin tanssimista nuorempana, liikuttui kyyneliin oopperaa kuunnellessaan ja piti Céline Dionista. Mistä tämä kaikki ristiriitaisuus?

Louis löytää syitä toisaalta kulttuurista, toisaalta politiikasta. Ranskalaisen työväenluokan maskuliinisuuden kulttuuri on ahdas vankila, jossa miehelle on tarjolla vähänlaisesti mahdollisuuksia ja monet näistä vaihtoehdoista ovat miehille haitallisia. Ihanne siitä, että tosimies ei kouluja käy, ei oikein palvele miehiä maailmassa, jossa kouluttamattomille sopivat hommat vähentyvät jatkuvasti.

Louis antaa myös täyslaidallisen ranskalaisille poliitikoille, jotka säätävät lakeja tietämättä tai välittämättä päätöstensä seurauksista. Kuinka päätökset poistaa lääkkeitä julkisten korvausten piiristä tai heikentää vähimmäistoimeentulotukea heijastuvat huono-osaisimpiin ihmisiin. Kuinka Macron leikkaa kaikista köyhimmiltä viisi euroa kuussa, koska viisi euroahan on pikku juttu. Samalla kevennetään kaikista rikkaimpien verotusta.

Politiikka ei muuta heidän elämäänsä, ei juuri millään tavalla. Sekin on merkillistä: he osallistuvat politiikantekoon, vaikka politiikka vaikuttaa heidän elämäänsä vain vähän. Hyväosaisille politiikka on lähinnä esteettinen kysymys: tapa ajatella, tapa nähdä maailma ja rakentaa omaa identiteettiä. Meille politiikassa oli kyse elämästä ja kuolemasta.

Ehkä tässä ei politiikan suhteen kovin syvälle päästä, mutta onhan tämä melkoisen voimallinen ja kiukkuinen purkaus ja aivan tervetullutta ravistelua niin hegemonisen maskuliinisuuden kuin tylyn oikeistopolitiikan suhteen. Louis kirjoittaa tunteikkaasti ja tunteisiin vetoavasti aiheesta, josta on syytä puhua.

Vielä pieni vuodatus varsinaisen aiheen vierestä. Olen nähnyt tätä teosta nimitettävän romaaniksi. Pienoisromaanikin olisi anteliaasti muotoiltu. Kirjassa on varsinaista asiaa 73 sivua, ja sekin valtavalla kirjasinkoolla; tätä näkee lukea useamman metrin päästä. E-kirjapalvelut antavat realistisemman sivumäärän: 33 sivua. Äänikirjana tämä kestää puolitoista tuntia. Mikä romaani sellainen on?

Minusta tämä onkin lähinnä pitkä essee. Eikä siinä mitään, saahan sitä pitkiä esseitä julkaista, mutta kun pitkästä esseestä pitää maksaa melkein 30 euroa kuten täysimittaisesta romaanista, minusta ei enää puhuta kohtuudesta. Kuka tappoi isäni on erinomainen teos ja lukemisen arvoinen, mutta vaikea tätä on suositella kenellekään ostettavaksi – ainakin on hyvä olla tietoinen, mitä on ostamassa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät
Otava, 2009
71 s.

Aloitetaan Harry Harlow’sta (1905–1981), amerikkalaisesta psykologian professorista. Jos nimi onkin vieras, olet saattanut kuulla Harlow’n resusapinoilla tekemistä kokeista. Niissä apinanpoikasille luotiin keinoemoja rautalangasta ja villasta. Harlow tutki kiintymyssuhteen merkitystä ja kasvatti apinanpoikasia myös eristyksissä.

Harlow’n apinakokeet tuottivat huomattavia tuloksia sekä kasvatuspsykologian että käytännön kasvatuksen kannalta. Harlow’n kokeiden sanotaan myös vaikuttaneen Yhdysvaltojen eläintensuojeluliikkeen syntyyn ja koe-eläinten humaanimpaan kohteluun liittyviin vaatimuksiin.

Ei siis ihme, että Harlow on näyttäytynyt Sanna Karlströmille (s. 1975) mielenkiintoisena kohteena. ”Ei niin kuin runoilija joka sanoo rakkauden olevan mittaamatonta.” Karlström on aikaisemmissakin runokokoelmissaan kirjoittanut erilaisista rooleista käsin. Tällainen merkittävä kiintymyksen ja pohjimmiltaan rakkauden tutkija on kiitollinen näkökulma kirjoittaa runoja rakkaudesta ja ihmissuhteista.

Sanotaan että minä olen irstas mies
piirtoheittimeni takana.

Tutkimusteni mukaan
nainen on pehmeää kangasta
ja jollei ole, otan toisen samanlaisen.

Karlström kuvaa runoissaan tiedemiestä ja tämän naisia, ensimmäistä vaimoa Claraa ja toista vaimoa Peggyä. Mikään lavea elämäkerta tämä runokokoelma ei ole, Karlströmin tyyli on tiivis ja ytimekäs. Kokoelmassa on monia todella lyhyitä runoja, joissa kuitenkin on paljon kaunista.

Katson mieluummin kuinka muista eristetty yksilö
menettää vähitellen järkensä.
Kun kasvot katoavat muistista, se lyyhistyy häkin pohjalle.
Sydän lakkaa hitaasti lyömästä, kaipaukseen voi kuolla,
siihen loppuu se iskelmä.

Harlow’ssa on hyvä perimmäinen ristiriita: näissä tutkimuksissa ei ole mitään rakkaudellista, vaikka niillä rakkauden ja kiintymyksen suhteen merkittäviä edistysaskelia saavutettiinkin. Mitä Harlow lopulta tiesi rakkaudesta? ”Olen kuvassa tiedemies, kohta vanha / ja unohdan mitä olen sanomassa käsi koholla: / minua ravistelee valokuvan pysäyttämä Parkinson”.

Kaikkiaan tämä on oikein oiva runokokoelma mielenkiintoisesta aiheesta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Teos, 2007
89 s.

Talonrakentaja ja dramaturgi Tuomas Timonen edustaa Tanssiva karhu -voittajien joukossa nuorempaa sukupolvea. Vuonna 1975 syntynyt Timonen on ensimmäinen 1970-luvulla tai myöhemmin syntynyt voittaja. Siinä missä palkinto on monesti mennyt kokeneelle runoilijalle, jolla on takanaan pitkä ura, Oodi rakkaudelle on Timosen toinen runokokoelma, eikä Timoselta ylipäänsä ole ilmestynyt kuin neljä kokoelmaa.

Kokoelman nimi kertoo heti, mistä on kyse, mutta romanttista hempeilyä Timonen ei lukijoille tarjoa. Kokoelman avaava nimiruno alkaa näin:

Luuletko ettei hänen ole tuskallista vierailla vanhempiesi luona?
Luuletko että hän nauttii ystäviesi horinoista?
Luuletko että hän pitää varauksetta siitä kun ehostat itsesi lähes tunnistamattomaksi mennessänne syömään tai elokuviin?
Luuletko että hän pitää mielipiteistäsi?
Luuletko että intiimi kosketus kanssasi on hänen mielestään kerrasta toiseen taivaallista?

Tästä käy hyvin ilmi paitsi Timosen ivallinen ja synkkä sävy, myös Timosen suosikkitehokeino numero yksi: toisto. Myös jatkuva kyseleminen on teemana useammassakin runossa. Rakkaudesta ja etenkin sen puutteesta on paljon puhetta, mutta minut tämä oodi jättää kyllä valitettavan kylmäksi. Runojen maailman väkivaltaisuus, rujous ja jopa rivous eivät puhuttele.

Ei tämä ensimmäinen kerta ole, kun tällainen kuvasto saa runokokoelman vaikuttamaan tympeältä. En siis voi kuin ihmetellä, mikä tässä on viekoitellut Tanssiva karhu -palkintoraatia.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Peter Mickwitz: Lasinen avaruusalus
Tammi, 2006
Suom. Jyrki Kiiskinen
127 s.

Runouden suomentaminen lienee kaikkiaan melko vaikeaa puuhaa, jollei aivan mahdotonta. Jyrki Kiiskinen toteaa, että osa Peter Mickwitzin tuotannosta on niin tiukasti sidoksissa ruotsin kieleen, ettei sitä pystykään kääntämään. Osan sitten pystyy, paremmin tai huonommin.

Lasinen avaruusalus on valikoima Peter Mickwitzin runoutta. Erityisesti se kiinnostaa minua tietysti siksi, että se sisältää kokonaisuudessaan För vad kroppen är värd -runokokoelman (Minkä isäntä ruumis on), joka voitti Tanssiva karhu -palkinnon. Tässä kokoelmassa törmäillään vähän kääntämisen rajoihin: Kiiskinen kommentoi olevansa joihinkin käännöksiin hieman tyytymätön, mutta ne piti silti ottaa mukaan, jotta kokonaisuus olisi mukana täydellisenä.

Se ja sama, sanon minä – näin täydellisen pihalla en ole runouden ääressä ollut sitten yritykseni ymmärtää Eva-Stina Byggmästaria. Ehkä varovasti syytän kielimuuria. No, Bo Carpelan on sentään näistä suomenruotsalaisista maistunut jossain määrin, mutta alan aavistella, että ehkä suomenruotsalaisessa runoudessa on jotain, joka hankaa minua vastaan. Ainakin Mickwitzin välimerkitön, säkeenylityksiä täynnä oleva tekstivirta on minulla täysin läpitunkematonta ryteikköä. En saa tästä irti mitään kiinnostavia merkityksiä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.