Kategoria: Kulttuuri

Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys
Teos, 2012
401 s.

Marjo Niemi on ollut tämän vuoden löytöjä; luin keväällä tuoreimman Kuulemisen, ja nyt on kaikki viisi romaania luettu. Tämä viimeiseksi jäänyt Ihmissyöjän ystävyys nousee Kuulemisen ohella suosikikseni Niemen tuotannosta.

Ihmissyöjän ystävyys kertoo kirjailijasta, jonka paras ystävä Sonja on tehnyt itsemurhan tuntemattomaksi jääneistä syistä. Ystävän kuolema antaa potkua luomistyöhön: nyt on aika kirjoittaa todellinen eurooppalainen suurromaani, tapauskertomus Lapinlahden sairaalan viiemisestä psykiatrista ja viimeisestä potilaasta. Tähän potilaskertomukseen kytkeytyy sitten laveasti koko Euroopan kammottava historia.

Sonja pelasti kirjailijan lapsuuden köyhistä ja ankeista oloista Helsingin rikkaiden ihmisten hienostoelämään, jossa kirjailija on edelleen vuosia myöhemmin ulkopuolinen ja samalla riippuvainen itseään rikkaampien almuista. Miksi Sonja teki näin? Kirjailija ei ole koskaan pohtinut kysymystä tarkemmin, ja nyt on aika.

Kirjailija raivoaa, pauhaa ja riehuu. Hän on täysin pitelemätön, kohtuuton ja vimmainen. Tämä kohtuuttomuus on juuri se juttu, joka minua Niemen kirjoissa niin viehättää. Vaikkapa tämä aivan perusteltu ja tavallinen reaktio siihen, kun kotibileissä ”joku viheliäinen toukka” pistää Coldplayta soimaan:

Minä kaadun mustaan ja kovaa. Tasapainoperiaate kehittyi 1700-luvun aikana suuntaan, jossa suurvaltojen väliset eturistiriidat tasattiin kolmannen osapuolen kustannuksella. Hörppään tölkistä, hiukan lorahtaa rinnuksillekin. Kuivaan suuni kädenselkään. Olenko minä Puola? Minä olen Puola, joka ilmansuunnasta suurvalta armeija tanassa kävelemässä yli.

Kielikuvat seuraavat toisiaan rytisten. ”Törmään keittiöön kuin hirvi”, mutta sielläpä istuukin jo Helena, joka ”tuijottaa minua kuin Sulawesin kummittelija”. Mielenkiintoinen on myös kirjaan sisältyvä sisäkertomus, Lapinlahden sairaalan psykiatri Mauri Nastolan ja tämän potilaan Marien tarina.

Kaikkiaan Ihmissyöjän ystävyys on hurmaava kirja. Se ravistelee etuoikeuksia eri näkökulmista, musertuu ystävän menetyksen alle ja kuvaa sitä, miten lopulta menetyksistä kuitenkin selviää, tavalla tai toisella.

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Louise Glück: Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä
Aviador, 2021
Suom. Jussi Niemi
210 s.

Odotukset eivät kirjojen suhteen aina toteudu. Tiesin, että tässä Louise Glückin esseekokoelmassa on nippu esseitä ja sitten joukko runokirjojen esittelyjä. Ajattelin, että ohitellaan ne runoesittelyt ja nautitaan esseistä. Kävikin toisin.

Esseet nimittäin jättivät minut täysin kylmäksi. Bo Petterssonin alkusanoista taitaa käydä ilmi syy: ”Tässä – kuten muissakin esseissä – on ilmeistä, että Glück lähinnä puhuttelee runouden harrastajia, sillä useimmat kokoelman tekstit on julkaistu kirjailijoiden ja kirjallisuudenharrastajien suosimassa aikakauslehdessä The Threepenny Review”. Näitä ei siis ole koskaan minulle kirjoitettukaan, joten ehkä en pahastu, etteivät nämä tekstit minua puhutelleet millään tapaa.

Nimi ehkä johti harhaan. Ajattelin, että Glück olisi puhunut amerikkalaisuudesta. Puhuuhan hän, mutta hyvin rajatusta näkökulmasta, ja jotenkin kirjan kieli on niin koukeroista, ettei siitä jää minun käsiini juuri mitään. Jos on kiinnostunut amerikkalaisesta nykyrunoudesta ja vakavasti otettava runouden harrastaja, tästä kokoelmasta saanee irti merkittävästi enemmän.

Mutta ne runokirjojen esittelyt! Niissäkin Glück on minulle vähän liian korkeakirjallisella tasolla, mutta niistä hehkuu kuitenkin sellainen innostus ja intohimo, että se väkisinkin tarttuu. Nämä amerikkalaisrunoilijat lienevät tämän jälkeen jokseenkin yhtä vieraita kuin aikaisemminkin, mutta pidin silti tästä katsauksesta ja sen seurauksena olen nyt päättänyt, että annan runoudelle enemmän tilaa – jospa vaikka luen yhden runokokoelman kuussa ja katson, mihin se minut johtaa.

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Pauli Kallio: Ammatti: Käsikirjoittaja
Suuri Kurpitsa, 2020
280 s.

En ole suurikaan sarjakuvaharrastaja, mutta Pauli Kallion minäkin tiedän. Kallio on pitkän linjan sarjakuvakäsikirjoittaja, joka on nyt 60 vuotta täytettyään kasannut yksiin kansiin komean retrospektiivin pitkältä uraltaan. Mukana on yli 20 piirtäjän töitä.

Kallion tuotannosta minulle tutuinta on Kramppeja ja nyrjähdyksiä, jota olen lukenut lehdistä ja albumeista eri tekijöiden tekemänä. Ornette Birks Makkonen on toinen pitkäaikainen suosikki. Varsinkin Kramppeja oli tästä mukava tarkastella, teos kun esittelee kaikki sarjan neljä eri piirtäjää.

Parasta antia kirjassa olivat Kallion ja piirtäjien marginaalimerkinnät. Niissä tekijät kommentoivat (ja keskustelevat) teoksiaan. Näitä merkintöjä olisi saanut olla reippaasti enemmänkin, koska on aina kiinnostavaa lukea siitä, miten teokset syntyvät. Olisin mielelläni kuullut lisää sarjakuvien tekemisen yksityiskohdista.

Moneen kertaan nousee esiin sarjakuvan tekemisen vaikeus ammattina ja säännöllisen elannon lähteenä. Julkaisualustat käyvät vähiin, kun lehtiä lakkautetaan ja niitäkin, joita yhä tehdään, tehdään aikaisempaa pienemmillä budjeteilla, jolloin sarjakuvat katovat ensimmäisten joukossa. Se on harmillista se. Internet on toki oiva julkaisualusta myös sarjakuvalle ja varsinkin suuressa maailmassa se mahdollistaa oikean yleisön löytäville tekijöille mukavat, säännölliset tulot esimerkiksi Patreonin kautta, mutta onhan se varmasti aivan toisenlainen kenttä kuin se lehtimaailma, jonka Kallio tuntee ja taitaa.

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.