Eilen katselimme lisää Play-tilauksen elokuvia: Kauhun kierre eli Don’t Look Now on klassikko vuodelta 1973. Elokuva kertoo pariskunnasta, joka menettää tyttärensä onnettomuudessa. Myöhemmin he työskentelevät Venetsiassa, jossa he kohtaavat meedion, joka välittää heille terveisiä tyttäreltä. Siitä alkaa hyvin epämääräisten tapahtumien ketju, joka saa järkyttävän loppuhuipennuksen.

DVD ei valitettavasti ole mitään huippuluokkaa. Varsinkin elokuvan ääni oli välillä niin surkeaa tasoa, että puheesta oli vaikea saada selvää. Kuulovikaisille tarkoitettuja englanninkielisiä tekstityksiäkään ei ollut tarjolla, niille olisi toden teolla ollut tarvetta. Kuvanlaadun heikkous annettakoon anteeksi.

Elokuvan kauhuanti oli kohtalaista. Venetsian kujat ovat erittäin tunnelmallinen tapahtumapaikka ja elokuvassa oli tiettyä eleganttia synkkyyttä. Loppua kohden tunnelma alkoi muutenkin kiristyä, mutta lopulta juoksentelua paikasta toiseen oli vähän liikaa ja elokuvan kliimaksi oli vähän nolo. Yritys hyvä kuitenkin. Daphne du Maurierin kirjan voisi lukea, jos se joskus vastaan tulisi.

Kauna oli positiivinen yllätys. Ehkä se, että elokuvan ohjasi alkuperäisen version ohjaaja (eikä Sam Raimi, kuten luulin), vaikutti, mutta tyylikästä jälkeä tämäkin versio joka tapauksessa oli. Pisteitä heruu ehdottomasti siitä, että vaikka kaikki päähenkilöt olivatkin amerikkalaisia, tapahtumat sijoittuivat Japaniin. Talo, johon tapahtumat keskittyivät ei ollut sama, mutta lähes identtinen.

Muutoksia oli tehty. Yksi turhan mutkikas juonenpätkä (Toyamat) oli leikattu pois ja korvattu uudella vähemmän kiinnostavalla (joka selitti alkuperäisten murhien taustan, mikä japanilaisessa versiossa jäi mysteeriksi). Tapahtumia selitettiin jonkin verran alkuperäistä versiota enemmän ja suoraviivaisemmin. Alkuperäisen version Rika oli aika selvästi päähenkilö, mutta tässä Sarah Michelle Gellarin esittämällä Karenilla oli merkittävästi vahvempi rooli.

Juonimuutokset olivat aika ok, lukuunottamatta loppukohtausta. Siinä alkuperäisen elokuvan paljon mielenkiintoisempi loppu latistettiin pahasti. Alkuperäisversiossa henget eivät olleet yksiselitteisen pahoja hirviöitä, toisin kuin jenkkiversiossa. Tympeää. Elokuva oli kuitenkin pelottava ja alkuperäisversiossa niin tärkeä äänipuolikin oli kunnossa.

Tässä kävi samoin kuin Ringien kanssa, mutta toisinpäin. Nyt alkuperäisversio oli rikkaampi ja vaikuttavampi. Kauna ei ole huono elokuva, mutta alkuperäinen versio on parempi. Arvioin remaken Movielensissä 3,5 tähteen, kun alkuperäiselle annoin 4,5.

Loputkin Playsta tilatut elokuvat saapuivat. Pohdimme hetken, katsoako alkuperäinen Ju-On: The Grudge ennen jenkki-Kaunaa, jonka menemme katsomaan tänään. Päädyimme katsomaan.

Elokuva on karmiva, samaa huippuluokkaa kuin A Tale of Two Sisters, Dark Water ja Ring. Elokuva alkaa veriteoilla, joiden uhrit jäävät vainoamaan taloa, jossa murhat tapahtuivat. Luonnollisesti talossa vierailee väkeä, jotka saavat kärsiä murhanhimoisten henkien koston.

Elokuvan juoni on herättänyt ihmetystä. IMDB:ssä joku ihmetteli kovastikin, oliko Izumi-tyttö pieni lapsi vai teini-ikäinen. Ei sitten tullut se mieleen, että elokuvassa voi olla kymmenen vuoden aikahyppy, vaikka sitä ei suoraan sanottaisikaan? Kohtauksien alussa ei lukenut päivämääriä, mutta siitä huolimatta ei ollut vaikeaa ymmärtää, että tapahtumien aikajärjestys ei ollut suora. Juonta ei muutenkaan kauheasti selitelty, mutta liika selittely voi olla vahingollistakin. Tässä tapauksessa mitään ei jäänyt häiritsevästi epäselväksi.

Jenkkiversion suhteen odotukset ovat sekalaiset. Todennäköisesti luvassa on hieman näyttävämpää jälkeä. Japanilaisessa versiossa ei tehosteilla mässäilty. Ehkä kuolleille olisi voinut kehittää jotain muutakin kuin valkoiseksi meikatut naamat, mutta muuten vaikuttavuudessa ei ollut valittamista. Toivottavasti jenkkiversioon saadaan aikaan yhtä kauhistuttava ääniraita; tässä versiossa kauhisteli usein enemmän sitä mitä kuuli kuin sitä mitä näki. Juonta todennäköisesti yksinkertaistetaan hieman, toivottavasti ei liikaa.

Kirjoitan jenkkiversiosta jotain huomenna, kunhan se on nähty, siihen asti voin ehdottomasti suositella alkuperäistä versiota.

Uusi vuosi, uudet TV-ohjelmat. Ruotsalainen realitysarja Farmarit sai eilen ihan kiinnostavan startin. Tahti on verkkainen amerikan realityihin verrattuna, mutta henkilögalleriaan oli löydetty ainakin yksi räyhähenki, josta irronnee hupia toviksi. Seuraamme mielenkiinnolla.

Täysosuma taas vaikuttaa aika synkältä tapaukselta. Ei sentään niin synkältä kuin Isälle morsian, joka on ollut harvinaisen karmiva ohjelma. Siitäkin voi pistää paremmaksi, todistaa Fox sarjallaan Who’s My Daddy (via Lovelacen testi):

Luksuskartanoon tuotu nainen kohtaa kaikkiaan kahdeksan miestä, joista yksi on kyseinen oikea biologinen isä, joka naisen on yritettävä löytää jakson aikana. Loput seitsemän miestä ovat näyttelijöitä, jotka yrittävät puijata naisen valitsemaan juuri heidät. Jos adoptoitu nainen löytää miehiä tarkastelemalla ja haastattelemalla oikean biologisen isänsä, hän saa palkinnoksi satatuhatta dollaria, ja muuten rahat menevät trikityksessä onnistuneelle huijarille.

Positiivisemmista uutuuksista todettakoon paljon kehuttu Neon Genesis Evangelion, jonka erinomaisuus ei kuitenkaan vielä ensimmäisestä jaksosta auennut. Tähän väliin pitää muuten mainita ihan itse keksimäni vitsi: mitä animefani sanoi nähdessään Phil Collinsin vanhan bändin? Ne on Genesis!

Nelosellekin on tulossa vaikka mitä kivaa. Paritellen tekee paluun, uusinnat katsoo ihan mieluusti. Uusista sarjoista lupaavimmilta vaikuttavat Fast Show -spinoff Swiss Toni ja samoin Fast Showsta tutun Paul Whitehousen tähdittämä Toinen kerta (ilmeisesti siis Happiness).

Vielä pitää mainita törkytorstaiohjelmistosta löytyvä kolmiosainen sarja Tenacious D – maailman paras bändi, joka lienee ihan mielenkiintoista nähtävää (ja kuultavaa).