Eilen katselimme pari elokuvaa. Illan avasi ranskalainen animaatio Bellevillen kolmoset. Se oli kaikessa ranskalaisuudessaan mielenkiintoista vaihtelua japanilaisille suosikeille. Elokuvan tyyli oli groteskilla tavalla karikatyyrimäinen, mikä viehätti ainakin minua. Eniten hämäsi dialogin puuttuminen, mutta siihen tottui melko pian. Tarina tuli selväksi muutenkin, elokuvan visuaalinen tyyli teki henkilöiden keskeiset luonteenpiirteet helposti nähtäviksi.

Elokuvan musiikki toimi mainiosti, luoden osaltaan varsin eriskummallista tunnelmaa. Suosittelen tutustumaan Bellevillen kolmosiin avoimin mielin, elokuva on mukavaa vaihtelua Miyazakille ja Disneylle.

Toinen elokuvamme muistutti aikaisemmasta. Kolmetoista käsitteli samantyyppistä aihetta kuin Ken Park, mutta oli mielestäni huomattavasti parempi. Seksikohtauksilla shokeeraamisen sijasta se keskittyi tarinaan. Tarina itsessään oli kyllä ihan riittävän rankka. Entäs jos minulla on joskus lapsia, joista tulee samalla tavalla holtittomia? Huumeiden myyminen kaduilla on tietysti jo aika äärimmäistä, mutta näpistely ja alkoholisoituminen on Suomessakin todellisuutta. Pelottavaa.

Katselimme eilen ensimmäisen jakson huikaisevan jännää tosi-tv-sarjaa englantilaisista mallipyrkyreistä. Voittajalle olisi tarjolla mallisopimus ja Cosmon kansi. Ensimmäisessä jaksossa yrittäjiä riitti 1200, joten mallinura taitaa olla melkoisen suosittu haave.

Mutta olipa siellä kerrassaan monenlaista väkeä. Vähän ihmetyttää joiden yritys. Pisteet sille nätille, mutta mallimittoihin raa’asti ylipainoiselle tytölle, joka uskaltautui kuitenkin osallistumaan. Oma lukunsa olivat lukuisat rehellisesti (mutta mallinäkökulmasta) sanottuna rumat ihmiset. Melkein sääliksi käy.

Vaan minkäs sille tekee, jos itsekritiikkiä ei löydy ja ympärillä on paljon ihmisiä, jotka kehuvat ja sanovat "voi, sinäkin olet niin kaunis, sinun pitäisi olla malli" – hyvää tarkoittaen, mutta turhia luuloja elätellen. Sama ilmiö oli havaittavissa Idols- ja Popstars-kisoissa, joissa osalla osallistujista ei tainnut olla mitään käsitystä laulun lahjansa vajaudesta.

Vanhemmille on tietysti vaikeaa, jos lapsi on innostunut laulamisesta tai mallinurasta, mutta edellytyksiä ei ole yhtään. Sano siinä sitten pikku-Tiinalle että muuten kiva, mutta olet ruma tai laulutaidoton. Vaan olisiko liikaa vaadittu, että jättäisi sen estottoman kehumisen vähän vähemmälle? Jos joskus lapsia saan, itse haluaisin opettaa lapsilleni itsekritiikkiä.

Haaveita saa olla ja ehkä minäkin joskus vielä sen kirjan kirjoitan – nyt tyydyn kuitenkin elättelemään sitä käsitystä, etten ole erityisen hyvä satuilija ja pitäydyn blogitason asiakirjoittelussa, joka tuntuu olevan minulle sopiva taso. Tekee pahaa katsoa, kun nuoret naiset, joilla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, haaveilevat mallin tai laulajan urasta, jota useimmat eivät koskaan saavuta – useimmat lahjakkaimmistakin jäävät ilman menestystä. Jäisi edes haaveiluun, mutta monet tuntuvat suhtautuvan asiaan turhankin vakavasti. Lisäksi monia tuntuu houkuttavan alan glamour, joka taitaa mallimaailmassakin olla aika kaukana totuudesta muualla kuin ylimmällä huipulla.

Maailma on julma, mutta terveellä itsekritiikillä pääsee huomattavasti vähemmällä kärsimyksellä.