Silent Hill 2 on nyt takana. Pelikello näytti lopuksi 9 tuntia 58 minuuttia; ne olivat kenties elämäni pisimmät kymmenen tuntia. Käytännössä pelin parissa tosin meni varmaan ainakin pari tuntia enemmän. En olisi kaivannut enempää, vaikka sinänsä 10 tuntia kuulostaa aika vähältä.

Kokemus oli kauhistuttava. Ikinä en ole mitään noin pelottavaa pelannut. Aikaisemmat kauhuennätykset ovat varmaan jostain Doomista tai muusta aikoinaan edistyksellisestä 3d-räiskinnästä. Silent Hill tosin voittaa teknisessä mielessä kaikki muut pelaamani pelit. Peli on kaunis ja kuulostaa hyvältä.

Mutta nyt vähän järjestystä asioihin. Peli alkaa rauhallisesti. Päähenkilö James Sunderland saapuu Silent Hilliin, koska on saanut kolmisen vuotta sitten kuolleelta vaimoltaan kirjeen. Kirjeessä Mary kertoo odottavansa Jamesia heidän "erityisessä paikassaan", joka on ilmeisesti Silent Hillin pikkukaupungissa.

Heti alusta pitäen on selvää, ettei kaupungissa kaikki ole kohdallaan. Aluetta verhoaa sakea sumu, joka luo varsin mielenkiintoisen tunnelman pelille. Kauas eteenpäin ei näe ja joka puolelta kuuluu erilaisia ääniä… Kaupunki vaikuttaa autiolta ja alussa hautausmaalta tavattava Angela kertookin sen olevan kirottu – tai jotain sinne päin.

Muita ihmisiä ei sitten ihan vähään aikaan tapaakaan. Jotain muuta kaupungin kaduilla kuitenkin vaeltaa. Matkan varrelta löytyvä taskuradio onneksi rätisee aina, kun jotain vaarallista on lähettyvillä. Tosimies pelaisi radio suljettuna, mutta voimistuva kohina toisaalta tiivistää tunnelmaa mukavasti.

Itse kaupunki on laaja ja komea, mutta paljastuu melko pian kulissiksi. Useimmat ovet eivät aukene ja suurin osa tavarasta on vain koristetta. Tämä aiheuttaa lievää turhautumista ja pettymystä alussa, kun hienolta vaikuttanut kaupunki ei toimikaan niinkuin odottaisi. Pettymys kannattaa niellä, sillä vaikka alku onkin ehkä vähän rauhallinen (vaikka minua kyllä pelotti ihan alusta pitäen – osasyynä varmaan vaikutuksille altis asenne), tunnelmaan päästään kyllä. Meno paranee, kun kaduilta päästään sisätiloihin. Ahtaammissa ja pimeämmissä olosuhteissa peli toimii paremmin.

Kaupungista löytyy sisätiloja koluttavaksi. Asuinrakennuksia, sairaala, hotelli… Joka paikasta löytyy monta kerrosta, joista jokaisesta monta tutkittavaa huonetta. Kaikki on suunniteltu ja toteuttu huolella ja tyylillä. Yleensä ottaen paikat eivät ole erityisen miellyttäviä tahi viihtyisiä, vaan tunnelma on vähintäänkin lievästi häiriintynyt. Ja odottakaapa vain, kun pääsette tutustumaan Silent Hillin rakennusten pimeisiin puoliin!

Valitettavasti pelin ulkotiloissa hieman ärsyttävät kameraongelmat moninkertaistuvat sisätiloissa. Silent Hill ei ole hahmon silmistä katseltava, vaan kamerat seuraavat Jamesia uskollisesti. Tämä on toki tunnelmallinen ja elokuvamaista kerrontaa mahdollistava ratkaisu, mutta aina kamerat eivät näytä ympäristöä tarpeeksi. Varsinkin sisätiloissa ja taistelutilanteissa tämä korostuu, kun joutuu taistelemaan näkymättömiä vihollisia vastaan.

Kyseessä onkin pelin pahin tekninen ongelma. Itse koin kameran kenkkuilun ärsyttäväksi (vaihdellen vähäisestä melko vakavaan), eräs pelin tyrmännyt arvostelija taas haukkui koko pelin pataluhaksi kameran vuoksi. Perusräiskintöihin tottuneille kamera ja konsolimainen (peli on käännetty Playstation kakkoselta) ohjaus voivatkin olla melkoinen harmi, mutta kaikkeen tottuu. Älkää antako hankalan kameran estää, peli on kyllä sen arvoinen. PC-versiossa saa muuten tallentaa koska tahansa; tätä tietokonepelaajille ilmiselvää ominaisuutta ei PS2-versiossa ole.

Hirviöiden pelossa tulikin tallenneltua tiuhaan. Jatkuvasti ei tarvinnut taistella, mutta sen verran usein kuitenkin, että uudessa paikassa odotti aina olevan hirviöitä. Onneksi jo kertaalleen raivatut alueet pysyivät yleensä tyhjinä. Pelkkää taistelua peli ei onneksi ole, vaan hirviöitä on myös mahdollista vältellä.

Toisinaan eteneminen pysähtyi älyä vaativiin ongelmiin. Ne eivät olleet kovin vaativia, yleensä vain sopivien esineiden etsimistä. Turvauduimme kuitenkin aina silloin tällöin UHS:n vinkkeihin (jotka on muuten kirjoitettu todella hyvin), jokaista pikkuesinettä ei yksinkertaisesti aina huomannut. Luulisin, että ongelmista olisi kyllä selvitty ihan hyvin, aikaa vain olisi mennyt hieman enemmän. Aivojaan ei tarvinnut valtavasti rasittaa.

Myös paikasta toiseen eteneminen tuotti joskus päänvaivaa – tiesimme, mihin pitää mennä, mutta joku ratkaiseva ovi oli kiinni. Liikkumista helpotti onneksi karttojen käyttö. James löysi lähes joka paikasta kartan, johon automaattisesti merkitään kaikki kokeillut ovet ja muut yksityiskohdat. Kartta toimi aivan erinomaisesti ja helpotti elämää suuresti.

Tekniset ongelmat ovat lopulta varsin pieni harmi, kun pelin tunnelma imaisee mukaansa. Siitä on suuresti kiittäminen tyylikästä valaistusta ja erinomaisen pelottavaa äänimaailmaa. Suurin osa pelin kauhuista aiheutuu nimenomaan äänistä – ei sen väliä, vaikka mitään hirviöitä ei näykään, jos ympäriltä kuuluu koko ajan karmivaa mölinää. Vähempikin pelottaa.

Itse hirviöt ovat todella tyylikästä työtä. Niiden suunnittelija ansaitsee kiitosta mielikuvituksestaan ja kenties lähetteen hoitoon – on vaikea uskoa, että tasapainoinen mieli tuottaisi sellaisia painajaisia. Normaalivaikeustasolla hirviöt eivät aiheuttaneet valtavia vaikeuksia, mutta herättivät kuitenkin pelkoa. En suosittele helpompia vaikeustasoja, pelikokemus saattaisi hieman latistua varsinkin kun aseeksi saa koomisen moottorisahan. Hieman kovempia välipomojakin riittää kiusaksi; en pidä niistä noin yleensäkään ottaen, mutta Pyramidipää on kyllä varsin mielenkiintoinen tyyppi. Onneksi taistelut välipomoja vastaan eivät olleet hirvittävän vaikeita, vain työläitä.

Pelin juoni on varsin mielenkiintoinen. Se paljastuu hiljalleen pelin edetessä. Alussa James etenee määrätietoisesti eteenpäin kohti Marya, mutta loppua kohden juoni mutkistuu. Loppuun onkin jätetty paljon hämmentäviä paljastuksia. Niinkin perustavaa laatua oleva seikka kuin Maryn kuolema kyseenalaistetaan.

Pelaajan tekemisistä riippuen lopuksi nähdään yksi neljästä erilaisesta ratkaisusta. Tämä lisää pelin uudelleenpelaamisarvoa, varsinkin kun jotkut ratkaisut vaativat pelin pelaamista moneen kertaan. Me kuitenkin tyydyimme lukemaan muut ratkaisut netistä – Silent Hillin kaduille palaaminen ei enää kiinnostanut. Sen sijaan pelasimme saman tien PC-versiosta bonuksena löytyvän tunnin mittaisen miniseikkailun Born From A Wish, joka täydensi tarinaa mielenkiintoisella tavalla. Sitten onkin vuorossa Silent Hill 3…

Silent Hill 2 on hyvä kohta aloittaa, jos kauhupelit kiinnostavat. En tiedä, onko ykkösosaa edes saatavilla länsimaissa. Kakkonen avautuu kuitenkin vaivatta ilman aikaisempien tapahtumien tuntemista, enkä usko, että pelien tarinoilla on edes suurempaa yhteyttä. Ainakaan kolmonen ei ole mitenkään jatkoa kakkoselle.

Silent Hill 2 on erinomainen peli, joka kärsii hieman teknisistä ongelmista. Kamera on ärsyttävä, mutta jos siitä pääsee yli, on peli muuten todella upea kokemus. Kestäkää hidas alku ja antakaa pelille mahdollisuus, ottakaa se tosissanne. Valitkaa riittävän korkea vaikeustaso (Normal riittää toimintavaikeustasoksi), pistäkää valot pois ja tietokoneen äänet riittävän lujalle niin on ihme, jos Silent Hillin aavemainen tunnelma ei tee vaikutusta. Niin, ja tämä peli ei sitten sovi lapsille! 15 vuoden ikäraja on ehdottomasti paikallaan.