Voi kun voikin kahdeksankuisella olla tarmoa ja tahtoa! Poika nimittäin ihastui keittiönhanaan, ja nyt pitäisi päästä koko ajan uuden rakkauden luokse. Aikaisemminkin on toki tuttavuutta tehty, mutta tänään hananavaamisen mekanismi kirkastui pojun mielessä ja iloa riitti, kun vettä vuoroin virtasi ja oli virtaamatta.

Ainoa ongelma asiassa on se, että hanan luokse pääseminen edellyttää vanhempien apua. Kun pituutta on kaikki 72 senttiä, edes varpaillaan seisominen ei riitä siihen, että pikkukädet ylettyisivät kaapin ovenkahvoihin. Vaikka ylettyisivätkin, käsivoimat eivät taida ihan vielä riittää.

Ohjelmassa onkin paljon kiivasta huudon ja raivon säestämää lattiaa läpsivää konttaamista, kun Nooa suuntaa kohti rakasta hanaansa. Sitten seuraa pettymys, kun omin voimin ei pysty kiipeämään riittävän korkealle. Itku on pahempi kuin pienissä kaatumisissa, kun poikaparka tajuaa, että hanan luokse ei nyt pääse.

On se vaan suloinen pikku tahtoja.

Nooasta on tullut varsinainen yhden tempun poni. Nyt kun poika on oppinut nousemaan seisomaan tukea vasten, mikään muu ei kiinnosta. Siispä harjoittelemme seisomaan nousemista sohvaa vasten, sohvapöytää (ja tietokonetta) vasten, telkkaria vasten, seinää vasten, äidin ja isän jalkoja vasten, vessanpyttyä vasten ja niin edelleen. Mitä kävi sille, että ollaan vaan ja leikitään leluilla lattialla?

…vauva joka herää puoli kuudelta, mutta valvottuaan puoli tuntia nukahtaa vielä pariksi tunniksi.

Nooa osaa nykyään kontata, vaikka ei sitä vielä kauheasti viitsikään tehdä, ryömiminen on niin paljon helpompaa. Kontatessa voi sitä paitsi kaatua. Ei saisi nauraa, mutta on silti hassun näköistä kun konttaaja kaatuu eteenpäin poskelleen. Ei uskoisi, että niinkin voi käydä.

Ryömimisen lisäksi poika on oppinut nousemaan seisomaan tukea vasten. Touhuavan lapsen kanssa eläminen on nyt sitä, että istuu vieressä ja ottaa kopin, kun huterat pikkujalat pettävät ja lapsi meinaa mennä ihan mukkelismakkelis.