Kategoria: Elokuvat ja tv

Kauna oli positiivinen yllätys. Ehkä se, että elokuvan ohjasi alkuperäisen version ohjaaja (eikä Sam Raimi, kuten luulin), vaikutti, mutta tyylikästä jälkeä tämäkin versio joka tapauksessa oli. Pisteitä heruu ehdottomasti siitä, että vaikka kaikki päähenkilöt olivatkin amerikkalaisia, tapahtumat sijoittuivat Japaniin. Talo, johon tapahtumat keskittyivät ei ollut sama, mutta lähes identtinen.

Muutoksia oli tehty. Yksi turhan mutkikas juonenpätkä (Toyamat) oli leikattu pois ja korvattu uudella vähemmän kiinnostavalla (joka selitti alkuperäisten murhien taustan, mikä japanilaisessa versiossa jäi mysteeriksi). Tapahtumia selitettiin jonkin verran alkuperäistä versiota enemmän ja suoraviivaisemmin. Alkuperäisen version Rika oli aika selvästi päähenkilö, mutta tässä Sarah Michelle Gellarin esittämällä Karenilla oli merkittävästi vahvempi rooli.

Juonimuutokset olivat aika ok, lukuunottamatta loppukohtausta. Siinä alkuperäisen elokuvan paljon mielenkiintoisempi loppu latistettiin pahasti. Alkuperäisversiossa henget eivät olleet yksiselitteisen pahoja hirviöitä, toisin kuin jenkkiversiossa. Tympeää. Elokuva oli kuitenkin pelottava ja alkuperäisversiossa niin tärkeä äänipuolikin oli kunnossa.

Tässä kävi samoin kuin Ringien kanssa, mutta toisinpäin. Nyt alkuperäisversio oli rikkaampi ja vaikuttavampi. Kauna ei ole huono elokuva, mutta alkuperäinen versio on parempi. Arvioin remaken Movielensissä 3,5 tähteen, kun alkuperäiselle annoin 4,5.

Loputkin Playsta tilatut elokuvat saapuivat. Pohdimme hetken, katsoako alkuperäinen Ju-On: The Grudge ennen jenkki-Kaunaa, jonka menemme katsomaan tänään. Päädyimme katsomaan.

Elokuva on karmiva, samaa huippuluokkaa kuin A Tale of Two Sisters, Dark Water ja Ring. Elokuva alkaa veriteoilla, joiden uhrit jäävät vainoamaan taloa, jossa murhat tapahtuivat. Luonnollisesti talossa vierailee väkeä, jotka saavat kärsiä murhanhimoisten henkien koston.

Elokuvan juoni on herättänyt ihmetystä. IMDB:ssä joku ihmetteli kovastikin, oliko Izumi-tyttö pieni lapsi vai teini-ikäinen. Ei sitten tullut se mieleen, että elokuvassa voi olla kymmenen vuoden aikahyppy, vaikka sitä ei suoraan sanottaisikaan? Kohtauksien alussa ei lukenut päivämääriä, mutta siitä huolimatta ei ollut vaikeaa ymmärtää, että tapahtumien aikajärjestys ei ollut suora. Juonta ei muutenkaan kauheasti selitelty, mutta liika selittely voi olla vahingollistakin. Tässä tapauksessa mitään ei jäänyt häiritsevästi epäselväksi.

Jenkkiversion suhteen odotukset ovat sekalaiset. Todennäköisesti luvassa on hieman näyttävämpää jälkeä. Japanilaisessa versiossa ei tehosteilla mässäilty. Ehkä kuolleille olisi voinut kehittää jotain muutakin kuin valkoiseksi meikatut naamat, mutta muuten vaikuttavuudessa ei ollut valittamista. Toivottavasti jenkkiversioon saadaan aikaan yhtä kauhistuttava ääniraita; tässä versiossa kauhisteli usein enemmän sitä mitä kuuli kuin sitä mitä näki. Juonta todennäköisesti yksinkertaistetaan hieman, toivottavasti ei liikaa.

Kirjoitan jenkkiversiosta jotain huomenna, kunhan se on nähty, siihen asti voin ehdottomasti suositella alkuperäistä versiota.

Uusi vuosi, uudet TV-ohjelmat. Ruotsalainen realitysarja Farmarit sai eilen ihan kiinnostavan startin. Tahti on verkkainen amerikan realityihin verrattuna, mutta henkilögalleriaan oli löydetty ainakin yksi räyhähenki, josta irronnee hupia toviksi. Seuraamme mielenkiinnolla.

Täysosuma taas vaikuttaa aika synkältä tapaukselta. Ei sentään niin synkältä kuin Isälle morsian, joka on ollut harvinaisen karmiva ohjelma. Siitäkin voi pistää paremmaksi, todistaa Fox sarjallaan Who’s My Daddy (via Lovelacen testi):

Luksuskartanoon tuotu nainen kohtaa kaikkiaan kahdeksan miestä, joista yksi on kyseinen oikea biologinen isä, joka naisen on yritettävä löytää jakson aikana. Loput seitsemän miestä ovat näyttelijöitä, jotka yrittävät puijata naisen valitsemaan juuri heidät. Jos adoptoitu nainen löytää miehiä tarkastelemalla ja haastattelemalla oikean biologisen isänsä, hän saa palkinnoksi satatuhatta dollaria, ja muuten rahat menevät trikityksessä onnistuneelle huijarille.

Positiivisemmista uutuuksista todettakoon paljon kehuttu Neon Genesis Evangelion, jonka erinomaisuus ei kuitenkaan vielä ensimmäisestä jaksosta auennut. Tähän väliin pitää muuten mainita ihan itse keksimäni vitsi: mitä animefani sanoi nähdessään Phil Collinsin vanhan bändin? Ne on Genesis!

Nelosellekin on tulossa vaikka mitä kivaa. Paritellen tekee paluun, uusinnat katsoo ihan mieluusti. Uusista sarjoista lupaavimmilta vaikuttavat Fast Show -spinoff Swiss Toni ja samoin Fast Showsta tutun Paul Whitehousen tähdittämä Toinen kerta (ilmeisesti siis Happiness).

Vielä pitää mainita törkytorstaiohjelmistosta löytyvä kolmiosainen sarja Tenacious D – maailman paras bändi, joka lienee ihan mielenkiintoista nähtävää (ja kuultavaa).

Eilisen ohjelmassa oli perinteinen illallinen ja elokuva -ratkaisu. Ruokapaikaksi valikoitui viimein ravintola Bella Roma, jossa meidän on pitänyt käydä jo aikaisemmin. Ravintola oli melkoinen elämys! Luonteeltaan Bella Roma on aika rento perheravintola, vähän sellainen millainen Rosso voisi parhaimmillaan olla. Hämmentävää ravintolassa oli sen aitoitalialaisuus – sekä keittiöhenkilökunta että tarjoilijat näyttivät pääasiassa italialaisilta – siinä määrin jopa, että kaikki tarjoilijat eivät puhuneet suomea.

Sehän ei meitä haittaa, Bella Roma oli kuin ulkomaanmatka pienoiskoossa. Tarjoilijoiden hitauskin oli kuin Roomassa konsanaan. Bella Roman tarjoilijoilla oli kyllä tehtävääkin, sillä ravintola oli aivan täynnä. Onneksi oli pöytävaraus. Siperiassa oli muutenkin valtavasti ihmisiä: kahvilat ja ravintolat olivat täynnä ja elokuvateatterissa tungeksi kansaa. Hämmentävää.

Ruoka oli erinomaista. Söimme alkuruoaksi lämpimiä leipiä mozzarellalla ja parmankinkulla. Leivät olivat hyviä, mutta suolaisia. Pääruokana nautimme pastaa kermaisella broilerikastikkeella. Pidimme suuresti ja annos oli mukavan täyttäväkin. Jälkiruoaksi oli pakko ottaa kotitekoista jäätelöä, joka oli hyvää. Vaniljajäätelökin oli vahvan keltaista ja todella maukasta.

Kokonaisuus maksoi – tämä on se paras osio – noin neljäkymppiä kahdelta hengeltä, siis todella vähän. Bella Romaan mennään toistekin, pizzat voisivat olla seuraavana testattavien ruokalajien listalla.

Elokuvana ohjelmassa oli Saw (liput Kaunaan on jo hankittu, joten kauhuputki jatkuu). Elokuva alkaa tiukasta tilanteesta: kaksi miestä on kahlittu huoneeseen, jonka keskellä makaa kuollut mies. Elokuvan pahis on sarjamurhaaja, joka rakentelee uhreilleen mielipuolisia pelejä, joissa nämä tappavat itse itsensä. Tällä kertaa toisen miehistä pitää tappaa toinen, tai vaimo ja lapset saavat kärsiä.

Asetelma on tiukka ja elokuvassa riittää ideaa. Yhteys Seveniin on selkeä, mutta eivät elokuvat ihan toistensa klooneja ole. Aivan mestariteos Saw ei ole, sillä vaikka idea toimii, toteutus vähän tökkii. Varsinkin Cary Elwesin roolisuoritus on kaukana mestarillisesta. Juonessa on myös enemmän kuin tarpeeksi DVT:tä, draaman vaatimaa typeryyttä. Poliisien tyhmyys tökkii pahiten.

Pisteet kuitenkin tekijöille, elokuvasta jäi varsin positiivinen vaikutelma. Vaikka Saw ei mikään Blair Witch Project olekaan, elokuva on tähän mennessä tuottanut reilun miljoonan dollarin budjetilleen vastinetta pelkästään Yhdysvalloissa yli 50 miljoonaa dollaria. Se on ihan hyvä suoritus 18 päivässä videolevitystä varten kuvatulta elokuvalta.

Play ilahdutti nopeudellaan. Viime lauantaina tilatuista elokuvista pari ehti jo perjantaiksi perille, joten elokuvailtahan uudenvuodenaatosta sitten tuli. Ohjelmistossa oli kauhua, kuten asiaan kuuluu.

May on kertomus nuoresta tytöstä, joka kohtaa läpi elämänsä syrjintää ja hankaluuksia. Vaan ei se mitään, vaikka ei ole ystäviä! Äitikin tokaisee vain että jos ystäviä ei ole, sellainen pitää tehdä ja antaa Maylle lahjaksi nuken, josta tuleekin May-paran ainoa ystävä. Näistä lähtökohdista ei siis liene suurikaan yllätys, että kun May sitten kohtaa kiinnostavia yhteyksiä, sosiaalisissa taidoissa olisi kehittämisen varaa.

Elokuvan alkupuoli on hyvinkin rauhallinen, eikä kauhusta ole tietoakaan, mitä nyt May on vähän … erikoinen. Loppua kohden tunnelma kiristyy ja vaikka May ei missään vaiheessa erityisen pelottava elokuva, niin ainakin se on ällö. May asettuukin ennemmin humoristisemman kuin pelottavan kauhun puolelle. Ihan mainio elokuva joka tapauksessa – viihdyttävä, mutta ei merkkitapaus, eikä välttämättä ostamisen arvoinen jos tämä vuokraamon hyllyltä löytyisi. Playn alennushinta ei kuitenkaan ollut paha.

Janghwa, Hongryeon eli A Tale of Two Sisters on vanha korealainen kansantarina, josta on tehty hyytävä kauhuelokuva. Tässä ei sitten ollutkaan mitään hauskaa, vaan silkkaa kauhua. Kaksi sisarusta palaa kotiin mielisairaalasta isänsä ja äitipuolensa luokse, eikä kyse ole mistään iloisesta perheidyllistä – heti ensimmäisenä yönä alkaa talossa tapahtua.

Hyvin tehtyä säikyttelyä riittää, ohjaajalla on selvästi tuntumaa kauhukohtausten rakentamiseen. Varsinkin ääniä käytetään tehokkaasti tunnelman kiristämiseen. Juonikin on rakennettu mielenkiintoisella tavalla – en kerro sen enempää, mutta asiat saavat kiinnostavan selityksen. Toinen katselukerta on tarpeen, nyt kun tietää mistä on kyse.

Kahden sisaren tarina päätyy kyllä heti parhaiden kauhuelokuvien top-viitoseen. Jos hyytävät kauhuelokuvat kiinnostavat, suosittelen tutustumaan. Tätäkään ei tosin taida saada Suomesta ainakaan videovuokraamoista vielä. Toivottavasti elokuva jossain vaiheessa rantautuisi – viimeistään tietysti sitten kun DreamWorksin jenkkiversio ilmestyy. Se lieneekin mainio. Jotenkin epäilen, että pysyyköhän elokuvan ovela ja moniselityksinen juoni yhtä monimutkaisena Hollywood-versiossa…

Loppuun vielä numerofaktaa. Luulisin, että olen kirjannut blogiini ainakin lähes kaikki viime vuonna katsellut elokuvat. Laskin, ja summaksi kertyi 62 elokuvaa eli noin viisi kuussa. Ihan kohtuullinen määrä, sanoisin.