Kategoria: Elokuvat ja tv

Joulun aikaan katseltiin paljon elokuvia. Aikaa riittää ja tarjontaa oli omastakin takaa kiitos joululahjojen.

Kadotettujen kaupunki on 1960-luvulla alunperin filmatun kirjan uusi filmatisointi. Ei uskoisi, että elokuva on julkaistu 1995, sen verran kasarilta elokuvan tyyli vaikutti. Lopputulos oli muutenkin aika karu, mutta sentään kertakatselun verran viihdyttävä. Perusideahan on se, että pienen kylän kaikki asukkaat vaipuvat tajuttomiksi, jonka jälkeen kylän naiset synnyttävät varsin mystisiä lapsia. Toimii, vaikka juonessa ei ihan jatkuvasti järkeä ollutkaan. Kuriositeettina mainittakoon, että tämä elokuva oli Christopher Reeven viimeinen työ ennen kohtalokkaaksi koitunutta onnettomuutta.

Creepshow oli toinen joululahja veljeltäni, tämä tosin viime joululta. Saatiin vihdoin katsottua, kahden tunnin kesto hieman rauhoitti intoa. Paketissa on viisi vanhojen kauhusarjisten tyyliin tehtyä huumorikauhutarinaa, jotka on kirjoittanut Stephen King (aina varma laatuelokuvan tae). King itse asiassa esiintyy yhden pätkän pääosassa: sen näytteen perusteella suosittelen pitäytymistä kirjoittamisessa. Pari tarinoista on kuitenkin suorastaan hyviä; Leslie Nielsen varsinkin tekee omituisen vakavan roolin jutussa, jonka teho kestää hyvin lopun noloihin epäkuolleisiin asti. Veikkaan, että Nielsenin vakavuus on ratkaiseva vieraannuttava tekijä tarinassa. Tämäkin kestää hyvin yhden katsomisen, vaikka klassikkoasemaa en olisi ihan heti myöntämässäkään. Jostain syystä tätä näkee yhä Makuuneissa.

Deathwatch löytyi sitten jo vuokraamosta. Mitäänsanomattoman ja tylsän nimen takana on virkistävästi ensimmäisen maailmansodan kauhuihin sijoittuva kertomus ryhmästä miehiä, jotka löytävät epämääräisen juoksuhaudan jossa sitten tapahtuu yhtä jos toista. Eurooppalainen elokuva on saanut kehnot arvostelut IMDB:ssä, mutta minä pidin siitä. Tunnelmaa riittää, sillä juoksuhauta on todella karmiva paikka. Rottia, mutaa ja kaatosadetta riittää. Yllättäen elokuvassa esiintyy Klonkkuna tuttu Andy Serkis, jonka hahmo oli miellyttävän mielipuolinen. Varsinaisesti pääosassa on nuori Jamie Bell, joka esiintyy ihan edukseen. Deathwatch onkin hieno, tunnelmallinen ja vertauskuvallinen elokuva ja ensimmäinen maailmansota on aiheena joka tapauksessa toista freesimpi.

Schoolday of the Dead eli Shisha no gakuensai oli toisaalta tervetullut esimerkki siitä, että kaikki japanilaiset kauhuelokuvat eivät ole hyviä. Tarina oli kökkö ja sekava, vaikka loppua kohden vähän piristyikin. Sittenkin tulos oli jotenkin ärsyttävän teennäinen ja elokuvassa oli paljon elementtejä, joissa ei ollut valtavasti järkeä. Kauhutunnelmaa oli aika laihanlaisesti.

Konttorin jouluspesiaali oli sen sijaan aivan loistava. Sarja saa todella upean päätöksen. Johanna lahjoi minua tosiaan Konttori-boksilla, jota katselemme varmaan lähiaikoina. Kertaalleenhan nuo on jo nähty, mutta uusintakierros ei haittaa yhtään. Laatusarjahan se. Black Books -boksi on muuten sekin tilauksessa, joten siitäkin irtoaa katsottavaa – varsinkin kun kaikkia suosikkikirjakauppiaamme tempauksia emme ole vielä edes nähneet. Ja ettei katsottava ihan heti loppuisi, innostuimme tilaamaan vielä nipun kiinnostavia elokuvia Playsta. Näin niin kuin joulun kunniaksi, näet. Mutta niistä enemmän, jahka niitä ehditään katsella.

Joskus videovuokraamosta ei löydä mitään, toisinaan kiinnostavia elokuvia on liikaakin. Tällä kertaa ei löytynyt sitä mitä haettiin, mutta paljon muuta sitten siitäkin edestä.

Ensin katselimme Stolen Nation -dokumentin. Ihmettelin, miksei sitä löydy IMDB:stä eikä Googlellakaan mitään, mutta sitten selvisi, että Stolen Nation on suomalainen nimi – elokuvan alkuperäinen nimi on Last Party 2000. Jännittävää. Noh, elokuva on kuitenkin dokumentti vuoden 2000 USAn vaalisekoiluista ja siihen liittyvästä kansalaisaktivismista. Pääosassa nähdään yksi suosikeistamme, Philip Seymour Hoffman. Dokumentin aihe on varsin Michael Moore -henkinen, mutta sävy aivan toinen. Hoffman on jollakin tapaa neutraalimpi ja suhtautuu suorastaan tympääntyneesti valtapuolueiden tarjontaan. Nader saa kehuja ja kansalaisaktivistit esitetään positiivisessa valossa. Fahrenheit 9/11 on räväkämpi, mutta jos Moore ei henkilönä miellytä, Stolen Nation on taatusti parempaa katsottavaa. Itse ainakin pidin Hoffmanin tyylistä jonnin verran enemmän.

Olin kuullut paljon hyvää Shaun of the Deadista, joten pakkohan se oli nähdä. Suosittelen! Näin hyvää komediaa en ole aikoihin nähnyt. Shaun of the Dead on, kuten nimestäkin voi päätellä, parodia zombieleffoista. Päähenkilö Shaun on luuseri, joka päättää pistää elämänsä kuntoon: tyttöystävä on saatava takaisin ja suhdetta äitiinkin voisi vähän paikata. Pieni ongelma matkassa kuitenkin on: kuolleet ovat nousseet haudoistaan ja vaeltavat kaduilla. Elokuva on täynnä hillittyä (alkupuolella) ja holtitonta (loppua kohden) huumoria. Koska kyse on englantilaisesta elokuvasta, tulos on parempi kuin Hollywood-tuotoksessa olisi.

Rooleissa nähdään paljon tuttuja. Päähenkilö ja toinen käsikirjoittaja Simon Pegg on tuttu etenkin mainiosta Big Trainista (jonka DVD-paketti muuten pitäisi hankkia, jo tuijotuskilpailujen vuoksi), lisäksi ohjelmassa nähdään Black Booksin (josta on myös tullut kiinnostava boksi) Dylan Moran ja Konttorin Dawn eli Lucy Davis (joka muuten kohtaa elokuvassa Martin Freemanin eli Konttorin Timin). Juoni on täynnä viittauksia …of the Dead -elokuviin, mutta huumori toimii, vaikka niitä ei tuntisikaan. Shaun of the Dead on lähestulkoon instant-klassikko.

Kätevä emäntä paljastui kerrassaan oivalliseksi naishuumorisarjaksi. Tyylin ja toteutuksen perusteella luonnehtisin empimättä Kätevää emäntää kotimaiseksi versioksi erinomaisesta Ponille kyytiä -sarjasta.

Kummeli-dvd on ollut niin ikään kovalla pyörityksellä. Kyllä lähtee! Nykyään tamperelaisena on muuten kivaa bongailla paikkoja. Viimeisimmässä jaksossa kyvyttömät duunarit palloilivat vanhan Pinnin rakennustyömaalla.

Katsomillemme elokuville paljastui jälkikäteen yllättävä teema, kun kahden elokuvan ohjaajaksi paljastui yksi ja sama mies, David Koepp. Elokuvista ensimmäinen oli Stir of Echoes, telkkarista tullut kauhupläjäys. Sepä olikin mainio, se. Aamulehden elokuvatoimittajan kehu elokuvan pelottavuudesta piti kyllä paikkaansa. Tarinassa huvin vuoksi hypnotisoitu mies (Kevin Bacon) alkaa nähdä näkyjä. Turhan tähden näkyjä ei näy, vaan ne paljastavat ruman salaisuuden, jonka selvittämisestä tulee miesparalle melkoinen vaiva. Ehdottomasti katsomisen arvoinen tapaus.

I, Robot edusti sitten massaosastoa. Ohjaaja Alex Proyasilla on kuitenkin hyvää taustaa: Crow on hyvä ja Dark City erinomainen. Ihan niin hyvä I, Robot ei ollut, mutta siltikin suorastaan yllättävän hyvä. Elokuvan pahin kompastuskivi oli Will Smith: en pidä Smithistä muutenkaan, ja nyt miehen esittämä tyyppikin oli harvinaisen ärsyttävä. Muutenkin elokuvassa näkyi turhan paljon sen suuri kohdeyleisö: rauhallisempi ja ehkä älyllisempi ote ei olisi ollut paha, typerimpiä toimintakohtauksia olisi ehkä voinut karsia.

Asimovin robotiikan kolme lakia eivät saaneet elokuvassa aivan sellaista kyytiä kuin olisi voinut uskoa. Selitys niiden kiertämiselle oli lopulta ihan tyydyttävä ja jopa Asimovin kirjoitusten mukainen. Wikipedian I, Robot -artikkeli kertoo muuten hyvin, miten elokuva Asimovin kirjoituksiin liittyy.

Stephen King -filmatisointi Salainen ikkuna oli sitten se toinen Koepp-elokuva. King-filmatisointien taso on vaihdellut aika lailla, mutta tämä oli vaihteeksi hyvä. Johnny Depp esittää kirjailijaa, jota vainoaa sekä rumasti päättynyt avioliitto että plagiointisyytöksiä heittelevä sekopää. Tunnelma kiristyy aika synkäksi ja sitten tulee käänne – parempaan vai huonompaan, en tiedä. Minun mielestäni elokuva kääntyi selvästi parempaan suuntaan, Johanna taas oli fiksumpana arvannut, mitä tuleman pitää ja koki ratkaisun aika tylsäksi. Tiedäpä tuosta, mutta kumpikin koki elokuvan lopulta kuitenkin varsin hyväksi. Salainen ikkuna on siis niitä parempia King-filmatisointeja.