Kategoria: Elokuvat ja tv

Elokuvaelämyksiä on kertynyt toden teolla. Keskiviikkona kävimme katsomassa Michael Mooren uusimman, Fahrenheit 9/11:n. Elokuva oli kyllä ihan Moorea, mutta mies itse ei onneksi ollut yhtä paljon kuvassa kuin aikaisemmin. Asiaa riitti, faktojen todenperäisyydellä ei kai ole niin väliä. Vakuuttavaa se silti oli, joskin asioita seuranneelle Bushien Bin Laden -yhteydet eivät olleet mikään uutinen. On joka tapauksessa selvää, mitkä Mooren tavoitteet ovat; toivottavasti elokuva auttaa vakuuttamaan amerikkalaisäänestäjiä Bushin imperiumin pahuudesta. En usko että Kerryn demokraatit ovat valtavasti parempia, mutta ehkä kuitenkin se pienempi kahdesta pahasta.

Kannattaa joka tapauksessa käydä katsomassa, varsinkin jos Bushin toilailujen täysi laajuus on epäselvä. Jos on mielipiteensä muodostanut, Bush-fanien on turha mennä kohottamaan verenpainettaan ja Bush-vihaajille jutut taas ovat vanhan kertausta. Kyllähän Moore asiansa vauhdikkaasti ja tunteisiin vedoten esittää, joskin vähän olisi ehkä ollut tiivistämisen varaa. Mielenkiintoista sinänsä, elokuva on saanut IMDB:ssä puolet äänistä kymppejä, mutta ykkösiäkin on yli 13 prosenttia. Ykkösiä (ja kymppejä) lienee jaettu pääasiassa poliittisin syin. Noin elokuvallisesti eniten tuossa ärsytti laaja huonotasoisen tv-arkistomateriaalin käyttäminen.

Perjantain ohjelmassa oli toisenlaista nähtävää, kun vuorossa oli Tahraton mieli, jota olimme odotelleet jo pitkään. Kate Winslethän ei ole koskaan huono, Jim Carrey on yllättävänkin hyvä vakavammissa osissa ja mielenkiintoiset juoni-ideat viehättävät aina. Tiivistettynä Tahratonta mieltä voisi kai kuvailla hyväksi deittileffaksi fiksuille ihmisille. Se on romanttinen, hauska ja jollain tapaa älykäs. Tarinan käänteet tarjosivat selvyydessäänkin hauskoja ahaa-elämyksiä, kun jutut naksahtivat kohdalleen pienten vihjeiden perusteella.

Elokuva oli lisäksi nätti. Kate Winsletin hiusten värin vaihtelu ja lähes täydellinen yhteensopivuus senhetkisten vaatteiden kanssa oli hauskaa katsottavaa. Elijah Wood oli myös mainio sivuosassaan, joka oli vähän muuta kuin Frodoa. Tahraton mieli oli Lost in Translationin ohella viime aikojen parhaimpia elokuvia.

Kolmannen kirjan kohdalla Potterit alkoivat parantua. Kolmannen elokuvan kohdalla ohjaaja vaihtui, mutta tyyli on edelleen tuttua ja turvallista kirjojen kuvittamista. Tapahtumia on karsittu, mutta ei tarpeeksi: elokuva on edelleen liian pitkä. Tyylikäs se kuitenkin on: Tylypahka on yhä erittäin näyttävä paikka.

Elokuva toistaa kuitenkin uskollisesti myös kirjan virheet. Harry on edelleen sietämätön idiootti, Ron on pelkistetty turhankin tyhmäksi ja niin edelleen. On selvää, että kirjan taso rajoittaa sitä, mitä elokuva voi saavuttaa. Toisaalta kirjojen huikea suosio ja mittavat fanilaumat tarkoittavat sitä, että kirjojen detaljit on kuvitettava mahdollisimman yksityiskohtaisesti, muuten alkaa huuto ja mekastus siitä, kuinka asiat ovat väärin.

Mainiota kertakäyttöviihdettä Azkabanin vanki kuitenkin on, kyllä sen kertaalleen katsoi ihan mielellään. Alan Rickman on edelleen erinomainen Snape, Mark Williams (herra Weasley) naurattaa jo ulkonäöllään ja Emma Thompsonin ennustuksenopettaja Trelawney on yksinkertaisesti hulvaton lukion kuvaamataidonopettaja -hahmo.

TV-elokuvia tulee katseltua harvemmin, mutta eilinen AI piti ruudun ääressä pitkästä kestostaan huolimatta. Ei se silti hyvä ollut. Alku oli lupaava, mutta loppua kohden taso laski rankasti. Varsinkin viimeinen puoli tuntia (se 2000 vuotta myöhemmin -osio) oli sellaista huttua, että pahaa teki. Haley Joel Osment on toki söötti ja niin edelleen, mutta ei sitä kahta ja puolta tuntia jaksa katsella…

Katselimme eilen pari kauhuelokuvaa. Ensimmäisenä vuorossa oli The Texas Chain Saw Massacre, alkuperäinen vuoden 1974 versio. Se on todellinen kauhuelokuvaklassikko ja sikäli jo kulttimaineensa vuoksi katsomisen arvoinen.

Ei vaan ollut maineensa tasoista. Elokuvalla oli hetkensä, mutta se oli kuitenkin ehkä enemmän huvittava kuin pelottava. Varsinkin moottorisahan kanssa tempominen oli lähinnä hilpeää. Äänipuolesta kuitenkin plussaa, miinusta sen sijaan tippuu surkeasta juonesta ja paikoin hölmöstä tunnelmasta. Tulipahan tämäkin nähtyä, mutta ihmettelen, mistä elokuvan suosio johtuu.

Toisena katsoimme japanilaista kauhua, Otogirison (nimi lienee suomeksi "mäkikuisma"). Eipä tämäkään laadullaan loistanut. Elokuvan perusjuoni oli pöljä, sen ulkoasu oli turhan taiteellista kikkailua ja lopun juonenkäänteet jättivät koko jutun aivan liian hämäräksi.

Eniten ärsyttivät värit – elokuvassa ei tainnut olla ensimmäistäkään luonnollisen väristä kohtausta. Sen sijaan erilaisissa karkkiväreissä vaellettiin siitäkin edestä. Jotenkin vain siniset lehdet ja muu sellainen värivääristely ei oikein toiminut. Juonikin oli todella sekava ja kummallinen – huonolla tavalla.

Kumpikin oli kuitenkin ihan viihdyttävä kokemus; varsinkin Teksasin moottorisahamurhat oli mielenkiintoinen nähdä. Ensi kerralla sitten parempia elokuvia, toivon mukaan…

Saimme jälleen kerran Makuunin kanta-asiakaskortin täyteen ja vuokrasimme sen kunniaksi kaksi elokuvaa.

Spider ei ollut yhtään sellainen, kuin kannen perusteella olisi voinut odottaa. Vaan eipä ollut huono! Sen sijaan omituinen elokuva oli. Tarina oli hämärä, Ralph Fiennes tyylikkäästi umpimielinen ja tunnelma vaisu. Spider oli erikoinen, mutta lopulta miellyttävä elokuvakokemus.

Punch-Drunk Love olikin sitten vähän erilainen. Adam Sandler oli vaihteeksi erinomainen. Elokuvassa oli paikoin aika jännittävä tunnelma ja mielenkiintoista musiikkia. Juoneltaan elokuva oli perustyypillistä romanssihömppää, mutta sentään aika poikkeuksellinen sivujuoni oli mahtunut mukaan. Suosittelen kyllä tätäkin.